Kategoria(t): elokuvat ja tv-sarjat, kaunokirjallisuus, kirjastopalvelut, lukutaito, Tapahtumat

Pakkasta ja saamelaiskirjallisuutta!


Marraskuu on lopuillaan ja pohjoisen kaamos tekee tuloaan Inarin kuntaan. Tie on hiljainen, autio. Ajan torstai-illassa Ivalon pääkirjastolta kohti Inarin kirkonkylää ja Saamelaiskirjastoa. Lumipeitteestä huolimatta alkuillan pimeys kätkee syliinsä kaiken. Minulla on citymaasturissani vanhanmalliset sumuvalot, yleensä jopa tehokkaat. Nyt lampunkuvut ovat kuitenkin jäätyneet sisältäpäin niin, että maitomainen lisäkuori hukuttaa valotehot olemattomiin. Muutamaan otteeseen poroja sukeltaa esiin ja jarruttelen parhaani mukaan. Hiljaiset, oudon liikkumattomat eläimet ilmestyvät ajovaloihin varoittamatta – kuin aaveet.

Olen matkalla saamelaiskirjallisuuden kansainväliseen seminaariin. Olen auttanut seminaarin järjestelyissä Inarin kunnan tuoreen kirjastotoimenjohtajan ominaisuudessa. Jännitän jo valmiiksi tulevaa. Jännitän myös ajomatkaa. Autoni huurteisten ikkunoiden takana levittäytyy tämä käsittämättömän laaja kunta, jonka laajuus on kokonaiset viisi prosenttia maamme kokonaispinta-alasta.

Pääosin Inari on seutuna harvaan asuttua. Juuri nyt kunnan alle seitsemän tuhatta asukasta hukkuvat kohmeisten vaarojen kätköihin. Ivalon ja Inarin välisellä tieosuudella ei juuri voida puhua valosaasteesta. Kunnan kahden suurimman taajaman väliä hallitsevat mäntyturkkiset vaarat ja riipaisevan karut järvet, etäiset tähdet ja alkutalven kohmeinen autius. Tie halkoo lähes koskematonta maisemaa.

Kojelauta vilkuttaa hälytystä – tienpinnan lämpötila on tippunut jonnekin -25 celsiusasteen tienoille. Huvittavaa kyllä, autoni japanilaisvalmisteinen elektroniikka on säädetty ilmoittamaan nämä olosuhteet hätätilana. Tilanne on kuitenkin aivan normaali kuusen pohjoisrajaa ylitettäessä. Itse asiassa tämä lämpötila on vuodenaikaan nähden suorastaan tyypillinen. Ja nyt nämä pakkaset ja kaikki tämä ihastuttava, pelottava pohjoisuus on myös minun uusi normaalini. Saamelaiskirjallisuutta myöten. Ottaessani vastaan uuden kirjastoalan työn olen vaihtanut Pirkanmaan loputtoman rospuuton aitoon alkutalveen.

Päälläni on vain pikkutakki, puuvillaneule ja ohut kauluspaita. Olen kuitenkin pakannut peräkonttiin varoiksi paksun parkatakin, tukevat, vuorelliset talvisaappaat, välikerraston ja ylimääräisen villapaidan. Jos autoni pettää, pukeudun tukevammin ja odotan hinausautoa kaikessa rauhassa. Sinällään pakkanen ei haittaa. Oikeastaan jopa lähes nautin tilanteesta – ellen huolehtisi niin paljon autoni vanhasta akusta, jolla on tapana tyhjentyä. Pitäisi uusia se… Kun kiireiltään ehtisi.

Jossain Talvitupajärven kohdalla havahdun mietteistäni siihen, että koko edessäni aukeava pohjoinen taivaanranta hohtaa vihreän sävyissä. Hetken ihmettelen edessäpäin odottavan Inarin kirkonkylän valojen tehoa, mutta sitten ymmärrän näkemäni revontuliksi. Fosforipölystä kasattu dyyni pyyhkii laiskasti jäisten tähtien pilkottamaa horisonttia. Pienemmän keskustaajaman sähkövalojen ulottuville on tästä vielä matkaa.

Saamelaiskirjasto – eli Inarin kunnankirjaston Inarin kirkonkylän sivukirjasto – sijaitsee Juutuanjoen rannalla, arkkitehtonisesti vaikuttavan Sajoksen tiloissa. Saamelaiskulttuurikeskus Sajos on Inarin kirkonkylään sijoitettu saamelaisten kulttuuri- ja hallintokeskus, joka toimii monipuolisena kongressi- ja tapahtumatilana. Sajoksessa toimii myös saamelaiskäräjät – Ja nyt olen osaltani järjestämässä siellä Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteistä saamelaiskirjallisuusseminaaria nimeltä Girjegeaidnu eli Kirjan tie.

En voi olla virnistämättä tilanteen ironialle. Kun aikoinaan luin edellisestä vastaavasta seminaarista Hetan kylässä vuonna 2019, en olisi voinut kuvitella olevani osa seuraavan vastaavan järjestelytoimikuntaa yhdessä Suomen saamelaisen erikoiskirjaston, Jutaava kirjasto 2 -hankkeen, Suomen saamelaiskäräjien ja Utsjoen kunnan toimijoiden kanssa. Toisaalta –  olihan tämä pestautuminen pohjoiseenkin omanlaisensa spontaani teko, vapaa-ajan lapinhullun heittäytyminen seuduille, jossa vietän kaiken vapaa-aikani muutenkin. Aloitin nykyisen työni kirjastotoimen johtajana kesällä 2021. Olen nyt työskennellyt Inarin kunnassa vasta vajaat puoli vuotta.

Lopulta saavun hiljaiseen, lumiseen Inariin ehkä iltaseitsemän kieppeillä. Ajan autoni Sajoksen pihaan, Saamelaiskirjaston parkkiin. Peittelen kulkuneuvoni huolella ja suuntaan hotelli Kultahoviin nukkumaan. Aamutuimaan kokoonnumme Sajoksen parlamenttisaliin Soljuun, joka on itselleni aiemmin tuttu vain televisiouutisista.

Seminaariperjantain ja -lauantain mittaan löydän itseni keskeltä kysymyksiä, jotka vielä vuosi-pari sitten olivat itselleni hyvin etäisiä. Kuinka lukija saadaan lukemaan saamen kielillä? Millainen tällainen lukija on? Miten lukija ylipäätään löytää tiensä saamelaiskirjallisuuden pariin? Ja näkyykö ja kuuluuko uusi saamenkielinen kirja? Kuka siitä kertoo? Kerääkö kirja pölyä varastossa, vaikka se saattaisi kertoa lukijalle juuri sen tarinan, jonka hän haluaa kuulla? Me seminaarilaiset iskemme rohkeasti ylikansalliset päämme yhteen ja tietoa alkaa löytyä. Oikeita vastauksia. Tulkit työskentelevät kuumeisesti.  Puhumme sekaisin pohjoissaamea, suomea, englantia, osin ruotsia ja norjaakin. Myös inarinsaamenkielisestä käännös- ja julkaisutoiminnasta on useita erittäin hyviä esityksiä.

Seminaariohjelma, sen toteutus osoittautuu monipuoliseksi ja stimuloivaksi, hyvin onnistuneeksi. Eri maiden asiantuntijat kertovat kohtaamistaan vaikeuksista – ja työvoitoistaan. Osa luennoitsijoista esiintyy etänä, mutta useimmat ovat uskaltautuneet koronasta huolimatta paikan päälle. Meitä haastatellaan saamenkieliseen Yleen ja Norjan vastaaviin uutisiin. Itse huomaan pärjääväni varsin hyvin. Kirjallisuudentutkijan taustani auttaa minua löytämään oikeat kysymykset ja nöyrän avoimella asenteella uskaltaa kysyä tyhmiäkin. Selviksi tulevat niin kääntämisen ja tiedottamisen haasteet, byrokraattiset rajahaitat kuin tämän tärkeän kulttuuritoiminnan vaatima monimutkainen apurahasokkelokin.

Seminaarin myötä verkostoidumme entistä tiiviimmin. Luomme uusia yhteistyön kanavia. Visioimme entistä parempaa tulevaa. Vaikutumme kaikesta siitä merkittävästä työstä, mitä saamenkielisen kirjallisuuden eteen eri maissa tehdään. Inspiroidumme toisistamme. Lämpenemme toisillemme näin paukkupakkasen keskelläkin.

Kaksipäiväisen seminaarin päättyessä olemme kaikki yksimielisiä siitä, että tämän jo hyvin alkaneen seminaariperinteen on jatkuttava. Kaksi vuotta sitten näitä aiheita puitiin Enontekiön kunnassa ja nyt solmuja availlaan Inarissa. Kahden vuoden päästä – jossain muussa Lapin kunnassa. Näin päätetään yhteistuumin. Ja minä haluan olla ehdottomasti silloinkin mukana!

Seminaarin päättää auditorio Dollassa järjestetty esitys elokuvasta Eatnameamet – Hiljainen taistelumme (2021). Paikalla on ohjaaja Suvi West (aloituskuvassa vasemmalla, Jutaava 2 -hankkeen hanketyöntekijän Karoliina Juholan haastattelemana). Suvi kertoo meille elävästi elokuvan synnystä ja tarkoitusperistään sitä tehdessä. Yleisökysymysten jälkeen suuntaamme kaikki tahoillemme. Puen lämpimästi päälleni ja astun Sajoksen etuovesta ulos raakaan pakkaseen. Suuntaan parkkipaikalle, jossa autoni kyyristelee lämpötöpseliin kytkettynä kuin kylmettynyt, vangittu eläin.

Etukäteisjännityksestä huolimatta kaikki on ainakin tähän asti mennyt suorastaan täydellisesti. Mutta nyt edessä on viimeinen seminaariin liittyvä tehtävärasti ja viimeinen jännitettävä asia – käynnistyykö uuden kirjastotoimenjohtajan vanha Nissan huonoine akkuineen?

Ähellän paksussa, liikkeitä haittaavassa takissani kuskin paikalle ja pujotan avaimen virtalukkoon. Käännän avainta ja annan kevyesti kaasua. Starttimoottori vonkaisee laiskasti, suorastaan ikävän tahmeasti – mutta se riittää. Lohkolämmittimen hellittelemä polttomoottori hyrähtää kuin hyrähtääkin käyntiin! Rentoudun. Viimein.

Täydellinen reissu tältäkin osin. Eikun auton nokka kohti Ivalon uutta kotia!

Kategoria(t): kirjastopalvelut, Yleistä

Ei se ole ko tehä podcasteja!


Mikä podcast?

Podcastit sanana on tietenkin lainattua amerikoista, mutta suomeksihan se voisi olla vaikka suorien- äänitiedostojen-lähetys-ja-niiden-kuuntelemista-melkeinpä-millä-vain-laitteella-ja-silloinkuin-itselle-se-parhaiten-sopii-ja-siitä-aiheesta-mikä-sillä-hetkellä-sattuu-kiinnostamaan. 

Käytämme siis sanaa podcast tässäkin kirjoituksessa.

Podcastin tärkein juju on mielestäni se, kuinka mielenkiintoisen, ajankohtaisen ja pituudeltaan oikean mittaisen keskustelun olet kulloisestakin aiheesta saanut. Yksinpuhelukin on mahdollista, kunhan nämä kriteerit täyttyvät.

Esimerkiksi presidentti Sauli Niinistön haastattelu hänelle merkittävistä kirjoista voisi olla mielenkiintoista kuunneltavaa ja toisaalta taas kuulla kirjailija Inger ”Ima” Aikion näkemyksiä naisena olemisen ihanuudesta. 

Yllätyksellisyys on podcastien suola. Joten jos presidentti Sauli Niinistö haluaakin kesken lähetyksen laulaa lastenlaulun pojalleen, niin vot! Sen vuoden paras podcastin osa on sitten siinä.

Myös sinä voit kysymyksilläsi yllättää vieraan, soveliaisuuden rajoissa tietenkin. Se voi olla myös yksi tapa rentouttaa vieras ja nauraa yhdessä mukavalle asialle.

Valmistaudu, ainakin vähän

Podcastien käsikirjoitusta on hyvä etukäteen vähän miettiä, tehdä hieman salapoliisi- työtä aiheesta ja aiheen vierestäkin ja tietty vieraasta. Vieraalle voi alustavasti kertoa aihepiirin pääkohdat ja kysymysten sisällötkin. Jotta podcastin vapaa ja soljuva luonne säilyy, niin sinun tulee olla aidosti kiinnostunut aiheesta ja kuunnella herkällä korvalla vierastasi. Kun olet itse aidosti kiinnostunut aiheesta ja vieraasi näkemyksistä, välittyy se sama kiinnostus myös kuulijoille ja tekee lähetyksestä mielenkiintoisen. 

Kiitos koronan

Podcasteja tehdään ihannetilanteessa suorina lähetyksinä ja siten, että keskustelijat ovat läsnä samassa tilassa MUTTA tämä korona on nyt sitten haastanut myös podcastien tekijät tai ainakin minut. Olen siis tehnyt Maid mun lohken -podcastini etänä.

Etähaastatteluissa näen myös hyviä puolia, koskapa vältyn satojen kilometrien ja monien tuntien ajomatkoilta, sekä korona-lookkini muuttamiselta, noin tunnin mittaiselle haastatteluhetkelle. Joten teen siis podcastini kotikoneelta, tukka sekaisin ja villasukat jalassa, lohtunani se tieto, että podcast-vieraani ei minua näe livenä.

Podcastit kuvalla vai ilman

Podcasteja tosin voi nykyään tehdä ainakin kahdella eri tavalla, elikkä voi olla pelkästään puhetta äänitettynä tai sitten voit jopa videoida koko keskusteluhetken, jolloin samalla hinnalla tulee sekä ääni että kuva. Sitten podcasteja voi tehdä suorana tai äänitteenä. Aänitteitä voi sitten muokata tarpeen mukaan, esim. leikata sopivaan pituuteen ja poistaa ”äiti tuu pyyhkiin!” -ääniä.

Tekniset kommervenkit podcastien teossa

Nämä minun, Maid mun lohken -podcastit on tehty äänitteinä, koskapa tämä homma on ollut minulle uutta ja outoa. Olen hakenut oikeaa äänitysmuotoa, muokkausohjelmia jne. elikkä kaikenlaista pientä nippelisnappelisasiaa on täytynyt selvittää.

Lopulta päädyimme ja sulassa sovussakin vielä atk- ja audioasiantuntijoiden kanssa seuraavanlaiseen etä-podcastien tekotapaan. Äänitteen tekemiseksi olen kutsunut Zoom-kokoukseen vieraani ja sitten äänittänyt kokouksen. Sen jälkeen olen konvertoinut elikkä muuttanut äänitteen mp4-muodosta mp3-muotoon netissä olevan sivuston https://online-audio-converter.com/ kautta ja sitten editoinut tai leikannut ja muokannut Audacity-ohjelmalla äänitteen valmiiksi podcastiksi. Siinä ohje yksinkertaisuudessaan ja jos joku keksii vielä helpomman tavan, niin laittaa sen minullekin tiedoksi, kiitos. 

Kuka löytää podcastit ja mistä?

Podcasteja tehdään, että mahdollisimman moni ihminen niitä saisi kuunnella. Ihan omaksi iloksi niitä ei tehdä, siksipä podcastien markkinointi on erittäin tärkeää. Ihan vain omana huomiona, ei tutkittuna tietona, olen huomannut, että tämä korona-aika näyttää olevan podcastien kulta-aikaa ja podcasteja tehdään enemmän kuin koskaan.

Pohdittavaksi ja erittäin tärkeäksi asiaksi jää päättää, että mille alustalle podcastin viet, että se tavoittaa mahdollisimman usean kuuntelijan ja miten markkinoit tai mainostat tekemiäsi podcasteja, etteivät ne jää vain miljoonien muiden podcastien tarjontamereen yksinään kellumaan.

Kirjoitushommia myös

Niin ja sitten lisänä vielä, että nykyään podcastit täytyy saavutettavuuden takia myös kirjoittaa auki, elikkä kirjoitat podcastin tekstiksi. Tämä raaka totuus tuli minullekin selväksi, että jos podcast kestää tunnin ja vähä päälle, niin nauhan leikkaukseen meni toinen päivä, ja kyllä sen kirjoittamiseenkin vain hupeni vielä kolmas päivä. Sen jälkeen olen hieman lyhentänyt podcastejani, noin puoleen tuntiin, saamelaisella aikakäsitteellä.

Mukavia podcastkokeiluhetkiä kirjastoihin, maailma on teidän.

Saavutettavuuden tavoittamiseksi olen myös äänittänyt tämän blogipostauksen Enontekiön väylänvarren murtheella. Se kuuntelee, ken kestää. Blogiteksti äänitteenä

Minna PE Näkkäläjärvi, kotitoimistosta tukka pystyssä ja villasukat jalassa