Kategoria(t): lastenkirjallisuus, nuortenkirjallisuus

Nostalgian pyörteissä – lapsuuteni lempikirjoja


Kansikuva: Anni Polva: Tiinakin ratsastaa

Muistatko sinäkin Tiinan, Ingalsin Lauran, Kikan, Repen ja Päkän tai Neiti Etsivän Paulan nokkeline ystävineen? Monella meillä keski-ikään ehtineellä lukutoukalla on yhteisiä lapsuuden ystäviä, joiden edesottamukset ovat olleet merkittävä osa elämää.  Ainakin minuun lapsena ja nuorena luetut kirjat ovat jättäneet lähtemättömän muistijäljen, ja niillä on oma erityinen paikka sydämessäni, ainakin osalla. Niiden parissa saatoin uppoutua tarinoiden maailmaan, unohtaa kaiken muun ja seikkailla kirjan hahmojen kanssa mitä ihmeellisimmissä paikoissa, pienen kotikaupunkini rajojen ja tutun maailman ulkopuolella.

Jokaisella meistä on omat lapsuuden kirja- ja kirjailijasuosikkimme, ja näitä kirjoja luettiin ahmimalla kannesta kanteen, useimpia vielä moneen kertaan. Itse muistan, että esimerkiksi Merja Jalon uusin heppakirja oli kysyttyä (ja varattua) tavaraa lapsuuden kotikaupungin kirjastossa – jopa siis varattua aikana, jolloin varaukset olivat vielä maksullisia, ja varausmaksu oli kuitattava omista viikkorahoista. Kavereiden kesken juttelimme kirjoista, niiden juonikäänteistä ja siitä mitä viimeisen rivin jälkeen voisi tapahtua. Vaihdoimme myös keskenämme hyviä kirjavinkkejä yhteisillä kirjastoreissuilla hyllyjen välissä kiireettömästi notkuen. Monta uutta suosikkia löytyikin kaverin vinkkaamana. Olisimme myös osanneet suunnistaa vaikka pimeässä ja täysin sokkona oman lempikirjailijamme kirjojen luo kirjastohyllyjen sokkeloissa, niin tutuksi oma kotikirjasto noina vuosina tuli.

No mitä luin silloin?

""

1990-luvun lapsina ja nuorina tykkäsimme kavereitteni kanssa lukea mm. Merja Jalon Nummelan Ponitalli– ja Haavikon ravitalli -sarjoja, Neiti Etsiviä, Enid Blytonin Viisikoita sekä Anni Polvan Tiina-kirjoja. Myös Merri Vikin Lotta-kirjat ja Tuija Lehtisen nuortenkirjat olivat lemppareitani. Kaikki kirjaston lasten- ja nuortenosaston hevoskirjat tuli varmaankin luettua, ainakin kertaalleen.

Joitakin noista yllämainituista olen näin aikuisiällä hankkinut omaksi, kuten ruotsalaisen Merri Vikin Lotta-sarjan kirjoja haalimalla niitä kirjastojen poistomyynneistä sekä bongailemalla nettikirppiksiltä. On tuntunut jokseenkin haikealta nähdä omia lapsuudenaikaisia suosikkikirjoja poistoaineiston joukossa, saati näin kirjastoammattilaisena tehdä itse poistopäätös nuoremman minän lempikirjan kohdalla joko likaisen ja kuluneen ulkoasun tai yksinkertaisesti lainaamattomuuden vuoksi. Aikuinen ammattiminä toki tunnustaa realiteetit, mutta muistot lapsuuden lukuhetkistä ovat olleet elävinä mielessä noina hetkinä. Aika vaan ajaa joidenkin vanhojen suosikkien ohi, ja nykypäivän lapsilla on uudet suosikit ja onneksi aiempaa laajempi valikoima. Ajat muuttuvat, lukijat siinä mukana. Onneksi omia lukumuistoja ei kukaan voi ottaa minulta pois.

Olen usein miettinyt, miltä tuntuisi palata lapsuuden suosikkikirjan maailmaan hieman enemmän elämää kokeneena ja kirjoja lukeneena? Vieläkö sama tenho ja lumo olisivat tallella vai onko aika kullannut muistot? Näyttäytyisikö entinen lemppari auttamattoman lapsellisena ja typeränä, enkä voisi todellakaan enää ymmärtää silloisen minäni mieltymyksiä? Semitieteellisen kokeen paikka siis!

Päätin testata tätä jokin aika sitten lukemalla vuosikymmenten jälkeen uudelleen Nummelan ponitalli -sarjaan kuuluvan kirjan Poniretki saaristossa (1990), ja yllätyin kyllä iloisesti. Hevostyttöjen edesottamuksista kertovan tarinan lomaan oli upotettu kiehtovasti nippelitietoa Ahvenanmaan ja Ruotsin vallan ajan historiasta, juonenkäänteet olivat vauhdikkaita, ja tallimaailman kuvaus herätti muistoja. Henkilöhahmot tosin tuntuivat nyt aikuisena hieman ohuilta ja yksiulotteisilta, mutta pitää toki muistaa, että kirja on kirjoitettu nuoremmille lukijoille. Yllättävän paljon kirjassa oli myös orastavaa kiinnostusta vastakkaiseen sukupuoleen ja ihmissuhdekiemuroitakin, joita ei ehkä silloin nuorempana lukijana juurikaan noteraannut.

""

Merja Jalon Nummelan Ponitalli -kirjasarjan ensimmäinen osa Yllätysori julkaistiin ensimmäisen kerran 1977, ja Jalo kirjoittaa edelleen tuohon suosittuun sarjaan jatko-osia. Niiden parissa on useampi vuosikerta lapsia ja nuoria tutustunut hevosten ja ratsastuksen maailmaan. Vertailun ja mielenkiinnon vuoksi luin myös Nummelan Ponitalli -sarjan tuoreimmasta päästä olevan Wadi Rumin aarre -kirjan (2020). Huomattavaa oli, että henkilöt eivät tuntuneet vanhentuneen yhtään, vaikka yllämainittujen kirjojen ilmestymisen välissä on 30 vuotta. Ja taas oli kesä 😀 Wadi Rumin aarre -kirjan tapahtumat sijoittuvat ulkomaille ja aavikolle, vieraaseen kulttuuriin, ja se esittelee erään uuden päähenkilön tarinan tarkemmin. Jalo on vuosien varrella onnistunut uudistumaan ja välttämään juonenkäänteiden liiallista toistoa. Sisältö vaikuttaa monipuolistuneen, ja ainakin tämän kirjan kohdalla hän hoitaa samalla monikulttuurista kasvatustehtävää esittelemällä muslimimaailman ominaispiirteitä, käytänteitä ja kielellisiä ilmaisuja. Ei olekaan ihme, että meidänkin kirjastossamme sekä Jalon vanhempi että uudempi tuotanto kiertää vilkkaasti uusien lukijoiden käsissä.

Innostuin myös kaivelemaan esiin omistamani Lotta-kirjat, ja arvelen, että niiden pariin taidan uppoutua seuraavaksi, nenä kirjassa, Lotan esimerkin mukaisesti!

Kuinka hyvin sinun lapsuutesi kirjat ovat kantaneet aikuiseksi asti?

nostalgisena

Kati Pyhtilä, Tervolan kunnankirjasto

Kategoria(t): Yleistä

Mitä ihmettä! Hiljaako kirjastossa!?


Syksy on alkanut ihanan vilkaana kirjastossa, kun koulut, päiväkodit ja eskarit käyvät kirjastossamme.

Annamme heidän niin halutettaan opastusta kirjaston käyttöön, kerromme miten kirjoja pitää kohdella ja mihin kaikkeen kirjastokortti antaa mahdollisuuden ja mihin se velvoittaa.

Viikolla oli kuulemma joku lapsi sanonut ”mua mikään kiinnosta”… No tänään siitä ”epäkiinnostavuudesta” ei ollut tietoakaan! Eskarilaiset tulivat niin hiljaa kirjastoon, että ensimmäisen kerran yli 30 vuoteen en tiennyt luokan tulleen tilaan! Kaikki istuivat kiltisti lastenosaston kulmasohvassa katselemassa kirjoja! OHO – piti tämäkin kokea!

Ihania lapsia – oma nimi tuli vielä vähän vienosti, mutta kortti löytyi jo monelta – ja sitä oli ahkerasti käytetty – olipa joku käynyt jo omatoimiaikanakin kirjastossa vanhempien kanssa.

Kaikki lapset kuuntelivat tarkasti meitä kirjastotätejä ja kun saivat alkaa lainata kirjoja, uskalsivat myös kysyä. Tietokirjoja, helppolukuisia ja kuvakirjoja – kaikki kelpasi! Kirjastokortin lisäksi lapsille annettiin Hiihku-tarra ja Kirjasto on kaverisi -esite.

Lasten ohjaaja työkavereineen oli ohjeistanut lapsia olemaan kunnolla ja hiljaa – kuten heitä oli aikoinaan opastettu. Yritimme työkaverin kanssa sanoa, että kyllä täällä saa puhua ja liikkua – huutaminen ja ylemäärin juokseminen on kyllä hieman arveluttavaa… Mutta ohjaaja oli sitä mieltä, että kyllä ne kirjat ovat pääasiassa kirjaston tuote – viittasi ilmeisesti peleihin, johon olin viitannut.

Ihana oli kyllä nähdä lapsissa tuo lukemiseen opettelun into! Voi sitä maailmaa, joka heille avautuu – kun pelkät kuvakirjat ruokkivat mielikuvitusta, mitä maailmoja kaunokirjallisuus avaakin! Käy melkein kateeksi 🙂