Christiane F:n (Vera Christiane Felscherinow, synt. 1962) tarina on tuttu monelle 70-luvulla nuoruuttaan viettäneelle. Se on järkyttävä omaelämäkerta huumeriippuvaisen Christianen nuoruusvuosista ja karu kuvaus siitä miten huumeet levisivät räjähdysmäisesti suurkaupunkien nuorison keskuuteen saaden aikaan valtavia ja peruuttamattomia tuhoja, jotka ymmärrettiin vasta jälkeenpäin.
Keski-Euroopan suurkaupunkeihin valmistui 70-luvulla lukuisia betonilähiöitä maalta kaupunkiin muuttavia perheitä varten. Yksi tällaisista oli Länsi-Berliinin 45 000 asukkaalle nopeasti rakennettu Gropiusstadt, jonne Christianenkin perhe muutti paremman elämän toivossa. Christianen vanhemmilla oli unelma menestyvästä yrityksestä ja kaupunkilaiselämästä, joka tarjoaisi lapsillekin enemmän kuin mitä he olivat itse saaneet. Totuus ankeassa ja harmaassa betonilähiössä paljastui kuitenkin pian toiseksi ja elämä työttömyyden, alkoholismin ja erilaisten sosiaalisten ongelmien keskittymässä alkoi vaatia veronsa. Christianen isän paheneva alkoholismi ja väkivaltaisuus, vanhempien avioero sekä nuoremman siskon muuttaminen isän hoteisiin yhdistettynä asuinympäristöön, jossa lähestulkoon kaikki oli lapsilta kiellettyä, olivat omiaan ajamaan Christianen huumeiden pariin. Ainoa paikka missä tuon ajan lähiölapset saattoivat vapaasti oleskella, oli nuorisotilan disko, jossa niin nuoriso kuin ohjaajatkin polttivat hasista ja sekakäyttivät lääkkeitä ja alkoholia.
Christiane kokeili hasista ensimmäisen kerran 12-vuotiaana ja jo 14-vuotiaana hän oli heroiiniriippuvainen prostituoitu, joka sinnitteli aamupäivät koulussa ja tienasi iltapäivisin rahaa seuraavan päivän huumeisiin Zoon metroasemalla. Christianen äiti oli lähes kaksi vuotta täysin tietämätön tyttärensä ongelmista ja kun hän sai viimein tietää totuuden, alkoi toivoton ja turhauttava taistelu viranomaisten voimattomuuden ja lukemattomien hoito- ja vieroitusjaksojen keskellä. Jotenkin Christiane selvisi kuitenkin hengissä ja sai suoritettua koulunkin loppuun, mutta joutui nuoruusvuosinaan todistamaan usean lähipiirinsä nuoren kuoleman heroiinin yliannostukseen tai joutumisen vankilaan.
Kaksi Stern –lehden toimittajaa, Kai Hermann ja Horst Rieck, tapasivat 16-vuotiaan Christianen erään huumeoikeudenkäynnin yhteydessä ja halusivat tuoda julkisuuteen Berliinissä valtavana vellovan nuorten huumeongelman. He halusivat myös herättää yhteiskunnallista keskustelua ja saada viranomaiset tekemään jotain ennen kuin olisi liian myöhäistä. Niinpä he haastattelivat Christianea, joka kertoikin elämästään ja huumeiden käytöstään varsin seikkaperäisesti ja lopputuloksena syntynyt kirja Wir Kinder vom Bahnhof Zoo (suom. Huumeasema Zoo) julkaistiin Saksassa 1979. Kirjaa seurasi elokuva, joka sai ensi-iltansa 1981. Suomeksi kirja julkaistiin ensimmäisen kerran 1981 ja nyt siitä on saatavana uusi painos Sammakon kustantamana.
Ilmestyessään (ja vielä vuosia sen jälkeenkin) kirja ja elokuva herättivät valtavaa huomiota ja vaikka molempien oli tarkoitus tuoda esille huumeidenkäytön nurjaa puolta, saivat ne aikaan myös peljottavan paljon niissä esitellyn elämäntyylin ihannointia. Laajemmin ajateltuna Christianen tarina oli suoraa kritiikkiä tuon ajan saksalaiseen lapsi- ja nuorisopolitiikkaan – niin avoimesti siinä tuodaan esille esimerkiksi se miten vähän betonilähiöiden lapsilla oli mahdollisuuksia normaaliin lasten elämään. Asuintalojen pihoilla piti olla hiljaa, nurmikoilla ei saanut kävellä, puihin ei saanut koskea, rappukäytävissä ei saanut oleskella ja niin edelleen. Ja kaikkea tätä vahtimassa olivat talonmiehet, jotka pystyttivät uusia kieltotauluja sitä mukaa kun lapset keksivät tehdä jotain sellaista mikä ei vielä ollut kiellettyä. Lapset haluttiin pois häiritsemästä ja siksipä heidät ahdettiin betonilähiöiden keskelle rakennettuihin bunkkereihin, joissa ei ollut mitään muuta tekemistä kuin polttaa pilveä.
Kirja on inhorealismin juhlaa kaikessa ankeudessaan. Tapahtumapaikkoina toimivat aluksi betonilähiön ankeat pihat ja välinpitämättömiä opettajia täynnä oleva lähikoulu. Tarinan edetessä tapahtumat siirtyvät pian pimeille kujille, hienhajuisiin nuorisodiskoihin, epäilyttäville metroasemille ja haiseviin vessoihin. Kirjan luettuaan tekee mieli ravistella jokaista sen ajan päättäjää, virkamiestä, talonmiestä, nuoriso-ohjaajaa, vanhempaa ja oikeastaan jokaista aikuista, joka saattoi vain levitellä käsiään voimatta tehdä huumeongelmalle mitään. Kirja on myös masentava ja erityisen raskas luettava ja sen vuoksi menettää takuuvarmasti yöunensa. Karmean tarinan lukemista ei haluaisi jatkaa enempää mutta kirjaa ei yksinkertaisesti malta laskea kädestä ennen viimeistä sivua.
Kirjava kirjasto 