Kirjallisuutemme yksinkertaistuu ja tyhmistyy äänen ylivallan alla. Näin tylytti kirjailija Laura Lindstedt perinteisessä uuden vuoden kirjailijapuheenvuorossa 29.12.2019, arvopaikalla maan suurimmassa sanomalehdessä. Lindstedt jatkaa: ’En halua olla toisen äänen armoilla. Ajattelen kirjan kanssa, ja se edellyttää pysähdyksiä, pausseja, selaamista, merkintöjä marginaaliin. Kirjaan jää jälkiä, kerrostumia, jotka puuttuvat ikuisesti uusista digitaalisista tuotteista.’ Jos kirjailijat alkavat tietoisesti – tai kenties pahempaa – tiedostamattaan kirjoittaa teoksiaan suuhun sopiviksi, käy kuten luonnossamme: monimuotoisuus on uhattuna. Kompleksisia kerronnallisia rakenteita, liukuvia näkökulmia ja polveilevia virkkeitä uhkaa sukupuutto. Sanataiteen jatkuva uudistuminen on veitsenterällä.
Ihme mielensäpahoitusta! ajattelin tuolloin. Vuosikymmenten (riippuvuus)suhteeni äänikirjoihin on ollut horjumaton: otan ylpeänä annoksen joka päivä. Keskustelin Lindstedin esseen teemasta luotetun asiakkaan kanssa tuolloisessa kirjastossani. Sydänverellä puolustimme toisillemme rakastettuamme: se on näppärä, se on vivahteikas, se tuo elämäämme niin paljon enemmän lukemista, tarinoita ja sanoja. Eikö muka Erja Manto tee Elena Ferranten Napoli-sarjasta jotain vieläkin suurempaa?
Oma äänikirjalukemiseni on tarjonnan moninkertaistuessa kokonaan muuttunut. Ennen kuuntelin sitä, mitä sattui käsiinsä saamaan. Nyt valitsen lähes runsaudenpulasta. Ottaisinko keittiökirjallisuudeksi meditatiivisen sipulinpilkkomishetkeni kylkeen järisyttävää Margaret Atwoodia vai onko aika sopiva Ankeriaan testamentille? Korkkaisinko kenties jotain tietokirjallisuutta iltakävelyseuraksi? Olen siis matkalla kohti lukutaitoni rappiota, kun yöpöytäkirjojen pino ei enää ole horjuvan korkea, mutta piuhojeni päissä eri laitteissa on meneillään neljä eri kirjaa. Väärin sammutettu.
Muutama yleisönosastokirjoittaja reagoi Lindstedtin ajatuksiin paluupostina samaisessa lehdessä. ’Äänikirjojen kritisointi ei auta kirjallisuutta.’ Tai: ’Äänikirjaa ei oikeastaan pitäisi kutsua kirjaksi.’ Toimittaja Tarja Heinivaho kertoo kolumnissaan (HS 17.1.2020) kyllästyneensä äänikirjoihin ensihuuman jälkeen. Ja mitä äänikirjojen hurma tekee kuuntelijoille? ’Jos kaikki liikenevä aika kuluu kuulokkeet korvilla, jääkö enää aikaa omille ajatuksille? Tai spontaanille keskustelulle? Äänikirja on renkinä erinomainen, mutta isännäksi sitä ei kannata päästää.’
Toimittaja Jussi Lehmusvesi (HS 23.1.2021) puolestaan havaitsi olevansa olevansa äänikirjan kuuntelijana ’todella julma teoksen kirjoittajalle’. Vaikeasti kuunneltavan kirjan kanssa ei jaksa yrittää lukemista samalla tavalla kuin haastavan painetun kirjan kanssa kanssa. Nidettä voi selailla, palata takaisin, harpata yli, lepuutella aivan toisella tavalla kuin mobiilikirjaa. Jos äänikirjan kuuntelija valitsee aina leppoisimmin toimivat romaanit, kaikkein huonoimmin luettavaksi soveltuvat kirjat jäävät julkaisematta kokonaan.
Uuden, pelkästään äänikirjoihin keskittyvän kustantamo Audiomaan perustajat sanovat: ’Äänikirjat ovat tuoneet kirjallisuudelle paljon uusia kuuntelijaryhmiä, nuorentaneet yleisöä ja tuoneet sitä kautta alalle tulevaisuuden toivoa (HS 15.9.2020).’ He uskovat, että painetun kirjan traditiosta voi irtautua, koska äänen viestinnälliset mahdollisuudet ovat niin erilaiset. Konservatiivina en kuitenkaan haluaisi äänikirjojen liudentuvan kovin paljon kohti kuunnelmaa. (Ollenkaan, jos totta puhun.)
Olen iloinnut äänikirjan teknisestä kehityksestä. Miten reppuun on joskus mahtunutkin pitkän bussimatkan matkaevääksi kokonaisia c-kaseteille pakattuja äänikirjakansioita? Joissa kasetin kulunut nauha meni sykerölle aina juuri huippukohdassa. Kesäiltoina maaseudun unenomaisessa rauhassa olisi voinut kuunnella hyttysten surinaa pihakeinussa. Vaihtoehtoinen tapa: klikkailet tuvan puolella eestaas, että saat äänikirjasi vaivalla siirrettyä loputtomilta cd-levyiltä pienelle taskusoittimellesi (jotta voisit paljon myöhemmin istahtaa hyttysten keskelle vihermajaan kuuntelemaan tarinoita). Voi, mobiili! Mikä elämän sietämätön keveys meille äänikirja-addikteille onkaan avautunut! Kiitos ja ylistys teille, insinöörit.
Sen sijaan en ole ihan varma, haluanko koskaan nextille levelille. Sellaiselle, jossa voit itse valita kumpujen yöstä nousevan äänen lukemaan uusinta Jarkko Sipilää. Kustantaja valitkoon, koska useimmiten se on hyvä valinta. Ja ottaisin joka tapauksessa Veikko Honkasen, kiitos, vaikka vaihtoehtona olisi Tauno Palo tai Kullervo Kalske.
Se mistä pitäisi, suomalaisen kirjallisuuden elinvoimaisuuden nimissä, olla syvästi huolissaan, on kirjailijoiden rahapalkka luovasta työstä. Äänikirjasta tekijä on saanut pennosia, painetusta paremmat korvaukset. Toisaalta äänikirjamarkkina pidentää kirjan elinkaarta, ja äyrityisiä kertyy kuuntelukerroittain. ’Vaikutukset ovat suuret, kohtalokkaat ja massiiviset’, kerrotaan Kari Hotakaisen lausuneen kiihtyneenä. (HS 11.9.2020).
Tunnemme siis faktat: kirjallisuus liikehtii ääntä kohti. Kirjastojenkin e-kirjalainoista suurin osa kertyy jo äänikirjoille. Hyvä vai paha, auringonnousu vai -lasku, kuoleman suudelma vai uusi alku?
Henkilökohtaisesti minulle riittää, että saan hiihtää Obaman kanssa Luvatussa maassa.
Arja Kuisma, kirjastonhoitaja
Olen sitä sukupolvea, jonka nuoruudessa perjantai-iltana haettiin euron leffa videovuokraamosta ja irtokarkkeja. Mutta niitä videovuokraamoita on enää harvassa, nettiyhteys telkkarissa ja elokuvien suoratoistopalvelut ovat korvanneet ne.
Kirjava kirjasto 