Nuoren ihmisen kohtaamisesta

(lue tämä päässäsi Jarmo Heikkisen äänellä)

Tämän kertaisessa blogissa esittelemme täysikasvuisen ihmisen esiasteen eli nuoren ihmisen (homo ivuenis). Nykykielessä hänestä käytetään ilmaisua nuori, teini-ikäinen, teini, murrosikäinen tai murkku. Olet varmaan joskus kuullut nuoren ihmislajin ääntelyä. Tavallista kovempi ääntely sisältää voimasanoja, joilla nuori ihminen tekee itsensä nähdyksi vertaistensa joukossa. Lajitoverien keskuudessa nuoret nauttivat musiikista ja glukoosipitoisista elintarvikkeita. Nuoren ihmisen käytös ilmenee vanhojen ja viisaiden näkökulmasta karkeana ja hillittömänä.

Siihen on olemassa neurologinen syy: nuori ihminen on aivoiltaan vielä keskeneräinen. Nuoren ihmisen aivot ovat ikävaiheesta johtuen myllerryksessä. Ne kasvavat ja kehittyvät vastaamaan ihmiselämän aikuisvaiheen tarpeita. Aivojen viimeiseksi kehittyvä osio nuorella ihmisellä on etuotsalohko. Järjen ja harkinnan keskus, joka säätelee myös tunnetilojen ilmaisua. Juuri tämä aivojen portinvartija erottelee ihmiset lapselliseksi tai aikuismaiseksi. Aivojen tunnekeskus eli mantelitumake kehittyy valitettavasti etuotsalohkoa nopeammin. Tällöin kaikki edellytykset hallitsemattomille tunnereaktioille, sisäisille ja ulkoisille, on taattu.

Miten tämä havainto liittyy mihinkään? Suomen kirjastotilastojen valossa nuori ihminen löytää tiensä kirjastoon lapsia ja aikuisia harvemmin. Kirjojen tutkiminen ei ole nuorelle kuitenkaan täysin tuntematonta. Rohkeimmat yksilöt tulevat kirjastoon itsenäisesti, toiset lajikumppaniensa turvin. Kirjastoon kotiutuneet nuoret ihmiset liikkuvat hiljaa hyllyjen lomassa ja löytävät tiensä lainausautomaatin kautta ulos. Jos kirjasto ei olekaan tuttu paikka, voi avun pyytäminen olla nuorelle auttamattoman jännittävää.

Kirjastojen sisällä asustelee toisenlaisen saman lajin edustaja: kirjaston työntekijän (homo librarium). Työntekijä ei ole välttämättä valmis kohtaamaan tuota nuorta lajitoveriaan. Kirjastoihmisen elinympäristössä vallitsee seesteinen hiljaisuus, jonka nuori ihminen rikkoo. Ensimmäinen katsekontaksi ei vältämättä ole vastaanottava. Toisessa tapauksessa nuori ihminen saapuu mahdollisimman huomaamatta. Tällöin työntekijä saattaa turvautua pehmeään välttelyyn, jättäen nuoren asiakkaan omaan rauhaansa. Harmittomalta vaikuttanut ele näyttäytyy nuorelle asiakkaalle välinpitämättömyytenä. Asiakkaan tarpeet jäävät kohtaamatta, ja nuori lähtee pois tyhjin käsin.

Tilanne voisi olla myös toisenlainen, jos nuori ihminen nähtäisiin potentiaalisena asiakkaana. Mitä nuori voisi silloin saada kirjastosta? Aikuisen, joka osaa etsii oikean tiedon. Joka ei suutu, jos kortti onkin kadonnut. Joka osaa ottaa vastaan tunteita. Joka opastaa kirjastossa toimimiseen. Joka auttaa löytämään sopivan paikan ja tavan asiattomaan oleskeluun kirjastossa. Löytyykö tällaisia aikuisia kirjastoista? Vai löytävätkö nuoret ihmiset ainoaksi vastaanottajakseen tiukkanutturaisia kiukkupusseja, jotka jättävät jälkeensä virkailijan pelon?

Jos satut samalle reitille nuoren ihmisen kanssa, sinulla ei ole mitään pelättävää. Hän pelkää sinua jopa enemmän kuin sinä häntä. Tervehdi ystävällisesti, vältä äkkipikaisia vartalonliikkeitä ja liian nopeita kysymyksiä. Anna nuoren tutustua rauhassa kirjastosi rauhallisiin nurkkiin. Jostain niistä voi helposti tulla nuoren ihmisen pesäpaikka. Pienen tutustumisen jälkeen nuori voi alkaa tutkia hyllyjen tarjoamia mahdollisuuksia.

Voimme vain toivoa, että tulevaisuudessa kirjastorakennuksista löytyy pesäpaikkoja myös keskenkasvuisille, aikuisuuteen hapuileville nuorille.

Vertti Barkholm

kirjastovirkailija-nuorisotyöntekijä

Muonion kunnankirjasto

Advertisement

Nostalgian pyörteissä – lapsuuteni lempikirjoja

Muistatko sinäkin Tiinan, Ingalsin Lauran, Kikan, Repen ja Päkän tai Neiti Etsivän Paulan nokkeline ystävineen? Monella meillä keski-ikään ehtineellä lukutoukalla on yhteisiä lapsuuden ystäviä, joiden edesottamukset ovat olleet merkittävä osa elämää.  Ainakin minuun lapsena ja nuorena luetut kirjat ovat jättäneet lähtemättömän muistijäljen, ja niillä on oma erityinen paikka sydämessäni, ainakin osalla. Niiden parissa saatoin uppoutua tarinoiden maailmaan, unohtaa kaiken muun ja seikkailla kirjan hahmojen kanssa mitä ihmeellisimmissä paikoissa, pienen kotikaupunkini rajojen ja tutun maailman ulkopuolella.

Jokaisella meistä on omat lapsuuden kirja- ja kirjailijasuosikkimme, ja näitä kirjoja luettiin ahmimalla kannesta kanteen, useimpia vielä moneen kertaan. Itse muistan, että esimerkiksi Merja Jalon uusin heppakirja oli kysyttyä (ja varattua) tavaraa lapsuuden kotikaupungin kirjastossa – jopa siis varattua aikana, jolloin varaukset olivat vielä maksullisia, ja varausmaksu oli kuitattava omista viikkorahoista. Kavereiden kesken juttelimme kirjoista, niiden juonikäänteistä ja siitä mitä viimeisen rivin jälkeen voisi tapahtua. Vaihdoimme myös keskenämme hyviä kirjavinkkejä yhteisillä kirjastoreissuilla hyllyjen välissä kiireettömästi notkuen. Monta uutta suosikkia löytyikin kaverin vinkkaamana. Olisimme myös osanneet suunnistaa vaikka pimeässä ja täysin sokkona oman lempikirjailijamme kirjojen luo kirjastohyllyjen sokkeloissa, niin tutuksi oma kotikirjasto noina vuosina tuli.

No mitä luin silloin?

1990-luvun lapsina ja nuorina tykkäsimme kavereitteni kanssa lukea mm. Merja Jalon Nummelan Ponitalli– ja Haavikon ravitalli -sarjoja, Neiti Etsiviä, Enid Blytonin Viisikoita sekä Anni Polvan Tiina-kirjoja. Myös Merri Vikin Lotta-kirjat ja Tuija Lehtisen nuortenkirjat olivat lemppareitani. Kaikki kirjaston lasten- ja nuortenosaston hevoskirjat tuli varmaankin luettua, ainakin kertaalleen.

Joitakin noista yllämainituista olen näin aikuisiällä hankkinut omaksi, kuten ruotsalaisen Merri Vikin Lotta-sarjan kirjoja haalimalla niitä kirjastojen poistomyynneistä sekä bongailemalla nettikirppiksiltä. On tuntunut jokseenkin haikealta nähdä omia lapsuudenaikaisia suosikkikirjoja poistoaineiston joukossa, saati näin kirjastoammattilaisena tehdä itse poistopäätös nuoremman minän lempikirjan kohdalla joko likaisen ja kuluneen ulkoasun tai yksinkertaisesti lainaamattomuuden vuoksi. Aikuinen ammattiminä toki tunnustaa realiteetit, mutta muistot lapsuuden lukuhetkistä ovat olleet elävinä mielessä noina hetkinä. Aika vaan ajaa joidenkin vanhojen suosikkien ohi, ja nykypäivän lapsilla on uudet suosikit ja onneksi aiempaa laajempi valikoima. Ajat muuttuvat, lukijat siinä mukana. Onneksi omia lukumuistoja ei kukaan voi ottaa minulta pois.

Olen usein miettinyt, miltä tuntuisi palata lapsuuden suosikkikirjan maailmaan hieman enemmän elämää kokeneena ja kirjoja lukeneena? Vieläkö sama tenho ja lumo olisivat tallella vai onko aika kullannut muistot? Näyttäytyisikö entinen lemppari auttamattoman lapsellisena ja typeränä, enkä voisi todellakaan enää ymmärtää silloisen minäni mieltymyksiä? Semitieteellisen kokeen paikka siis!

Päätin testata tätä jokin aika sitten lukemalla vuosikymmenten jälkeen uudelleen Nummelan ponitalli -sarjaan kuuluvan kirjan Poniretki saaristossa (1990), ja yllätyin kyllä iloisesti. Hevostyttöjen edesottamuksista kertovan tarinan lomaan oli upotettu kiehtovasti nippelitietoa Ahvenanmaan ja Ruotsin vallan ajan historiasta, juonenkäänteet olivat vauhdikkaita, ja tallimaailman kuvaus herätti muistoja. Henkilöhahmot tosin tuntuivat nyt aikuisena hieman ohuilta ja yksiulotteisilta, mutta pitää toki muistaa, että kirja on kirjoitettu nuoremmille lukijoille. Yllättävän paljon kirjassa oli myös orastavaa kiinnostusta vastakkaiseen sukupuoleen ja ihmissuhdekiemuroitakin, joita ei ehkä silloin nuorempana lukijana juurikaan noteraannut.

Merja Jalon Nummelan Ponitalli -kirjasarjan ensimmäinen osa Yllätysori julkaistiin ensimmäisen kerran 1977, ja Jalo kirjoittaa edelleen tuohon suosittuun sarjaan jatko-osia. Niiden parissa on useampi vuosikerta lapsia ja nuoria tutustunut hevosten ja ratsastuksen maailmaan. Vertailun ja mielenkiinnon vuoksi luin myös Nummelan Ponitalli -sarjan tuoreimmasta päästä olevan Wadi Rumin aarre -kirjan (2020). Huomattavaa oli, että henkilöt eivät tuntuneet vanhentuneen yhtään, vaikka yllämainittujen kirjojen ilmestymisen välissä on 30 vuotta. Ja taas oli kesä 😀 Wadi Rumin aarre -kirjan tapahtumat sijoittuvat ulkomaille ja aavikolle, vieraaseen kulttuuriin, ja se esittelee erään uuden päähenkilön tarinan tarkemmin. Jalo on vuosien varrella onnistunut uudistumaan ja välttämään juonenkäänteiden liiallista toistoa. Sisältö vaikuttaa monipuolistuneen, ja ainakin tämän kirjan kohdalla hän hoitaa samalla monikulttuurista kasvatustehtävää esittelemällä muslimimaailman ominaispiirteitä, käytänteitä ja kielellisiä ilmaisuja. Ei olekaan ihme, että meidänkin kirjastossamme sekä Jalon vanhempi että uudempi tuotanto kiertää vilkkaasti uusien lukijoiden käsissä.

Innostuin myös kaivelemaan esiin omistamani Lotta-kirjat, ja arvelen, että niiden pariin taidan uppoutua seuraavaksi, nenä kirjassa, Lotan esimerkin mukaisesti!

Kuinka hyvin sinun lapsuutesi kirjat ovat kantaneet aikuiseksi asti?

nostalgisena

Kati Pyhtilä, Tervolan kunnankirjasto