Kategoria(t): kirjastotyö, lukutaito

Kirjastosta lukutaitotyön koordinoija


Opetushallituksen Lukuliike myönsi 152 000 euron rahoituksen Inarin kunnankirjaston hankkeelle Lukutaitoyhteistyön Inarin-malli (2022 – 2023). Hankkeen tarkoitus on luoda malli paikalliselle ja hieman alueellisellekin lukutaitoyhteistyölle, jossa lukutaitotyön koordinoijana toimii kirjasto.

Hanke syventää aikaisemmissa hankkeissamme luotua ajatusta kirjaston ja muiden organisaatioiden yhteisestä työstä kansalaisten lukemisen taitojen hyväksi. Emme pelkästään kehitä tapoja tehdä systemaattista lukutaitotyötä yhdessä esimerkiksi koulun, varhaiskasvatuksen ja sosiaali- ja terveysalan toimijoiden kanssa, vaan olemme tekemässä kirjastosta lukutaitotyötä kokoavaa voimaa.

Mallissamme kirjasto tekee lukutaitotyötä itse ja lisäksi järjestää eri tahojen kanssa tekemäänsä lukutaitoyhteistyötä koko elämänkaaren kattavaksi jatkumoksi.
Seuraavassa kuvaamme sitä, millaista tietä olemme päätyneet ajatukseen kirjastosta lukutaitotyön keskeisenä toimijana.

Taustalla lukutaitojen heikkeneminen ja kirjastolaki

Kirjaston rooliin liittyvän ajattelumme taustalla on kaksi merkittävää vaikuttajaa.
Ensimmäinen on tutkimuksenkin vahvistama havainto siitä, että heikkojen lukijoiden määrä on lisääntynyt ja alueelliset erot ovat kasvaneet. Samaan aikaan tekstiympäristöt ovat laajentuneet ja monimuotoistuneet. Nyky-yhteiskunnan vaatima lukutaito ei ole itsestäänselvyys eikä tule kerralla valmiiksi. Lukemisen taidoissa riittääkin opittavaa koko iäksi ja aivan kaikille.

Koska hyvien lukutaitojen merkitys on korostunut, heikot taidot aiheuttavat entistä enemmän ongelmia sekä yksilölle että koko yhteiskunnalle. Toki lukutaitotyötä tarvitaan myös hoksauttamaan siitä, että hyvätkin lukemisen taidot kaipaavat ylläpitoa ja päivittämistä. Vielä enemmän lukutaitotyötä kuitenkin tarvitaan siellä, missä heikko lukutaito uhkaa ensin yksilön itsenäistä pärjäämistä sekä monenlaista osallistumista ja harrastamista osana hyvää elämää – ja vähitellen myös demokratian toimintaa.

Toinen tekijä, johon ajatuksemme kirjastosta lukutaitotyön koordinoijana nojaa, on vuonna 2017 voimaan tullut kirjastolaki. Jotta kirjasto pystyisi nykyisessä lukutaitotilanteessa hoitamaan sille säädetyt tehtävät, sen on tarjottava ohjausta ja tukea monipuoliseen lukutaitoon myös niille, joille lukeminen ei ole osa elämää ja jotka eivät ole kirjaston asiakkaita jo valmiiksi.

Hankaluus on kuitenkin, että ne, jotka lukutaitotyöstä eniten hyötyisivät, ovat kirjaston kannalta usein vaikeasti tavoitettavia. Ei siis riitä, että kirjasto opettelee tekemään lukutaitotyötä ryhmissä, joilla ei ole aikaisempaa kosketusta kirjastoon eikä lukemisharrastukseen. Lisäksi on etsittävä keinot ja kanavat tavoittaa nämä ryhmät – niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Tässä tehtävässä tarvitaan yhteistyötä niiden tahojen kanssa, joiden toimintaan ihmiset osallistuvat. Lisäksi, jotta lukutaidoista huolehtiminen ulottuisi kaiken ikäisiin, tarvitaan tahoa, joka järjestää lukutaitotyön ja -yhteistyön yhtenäiseksi, koko elämän kattavaksi kokonaisuudeksi. Meidän mallissamme tuo taho on kirjasto.

Lukutaitotyölle keskeinen asema kirjastotoiminnan kokonaisuudessa

Aktiivisen lukutaitotyön ja -yhteistyön pystyttäminen kirjastoon vaatii resursseja jo sinänsä. Millä perusteella lukutaitotyön asema kirjastotyön kokonaisuudessa on jopa niin tärkeä, että olemme kehittämässä kirjastosta lukutaitotyön paikallista koordinoijaa?

Ensinnäkin kirjastopalvelut on tarkoitettu kaikille. Kirjasto on ainoa lakisääteinen kulttuuripalvelu, jonka tulee olla jokaisen saavutettavissa. Siksi juuri kirjasto voi tehdä lukutaitotyötä yhdessä eri toimijoiden kanssa niin, että kokonaisuus tavoittaa kaiken ikäiset kansalaiset. Esimerkiksi koululla ei tällaista mahdollisuutta ole.

Toiseksi kirjastolaki antaa välineet nostaa kirjaston olennaisimmaksi tehtäväksi juuri lukutaidon ja lukemisen edistämisen.

Laki yleisistä kirjastoista toteaa 2 §:ssään, mitä varten se on säädetty:
“Tämän lain tavoitteena on edistää:
1) väestön yhdenvertaisia mahdollisuuksia sivistykseen ja kulttuuriin;
2) tiedon saatavuutta ja käyttöä;
3) lukemiskulttuuria ja monipuolista lukutaitoa;
4) mahdollisuuksia elinikäiseen oppimiseen ja osaamisen kehittämiseen;
5) aktiivista kansalaisuutta, demokratiaa ja sananvapautta.”

Myöhempänä laissa (6 §) määritellään käytännön keinot edistää niitä asioita, jotka on 2 §:ssä edistettäviksi säädetty. Nämä keinot ovat ne tehtävät, jotka laki määrää jokaiselle yleiselle kirjastolle.

Lain mukaan toimiessaan kirjasto siis edistää kirjastolain tavoitetta seuraavilla keinoilla: se tarjoaa pääsyn aineistoihin, tietoon ja kulttuurisisältöihin; se ylläpitää monipuolista ja uudistuvaa kokoelmaa; se edistää lukemista ja kirjallisuutta; se tarjoaa tietopalvelua, ohjausta ja tukea tiedon hankintaan ja käyttöön sekä monipuoliseen lukutaitoon; se tarjoaa tiloja oppimiseen, harrastamiseen, työskentelyyn ja kansalaistoimintaan sekä edistää yhteiskunnallista ja kulttuurista vuoropuhelua.

Meidän tulkintamme on, että lain tavoitteessa on muotoiltuna kirjastolaitoksen olemassaolon syy eli perustehtävä. Lisäksi näemme, että ensisijaista on edistää tavoitteessa lueteltuja kolmea ensimmäistä asiaa, eli väestön yhdenvertaisia mahdollisuuksia sivistykseen ja kulttuuriin, tiedon saatavuutta ja käyttöä sekä lukemiskulttuuria ja monipuolista lukutaitoa.

Kun näiden asioiden edistäminen hoidetaan hyvin, edistetään samalla lain tavoitteessa mainittuja neljättä ja viidettä asiaa, siis mahdollisuuksia elinikäiseen oppimiseen ja osaamisen kehittämiseen sekä aktiivista kansalaisuutta, demokratiaa ja sananvapautta.

Pohjaamme kehittämistyömme ajatukselle, jonka mukaan kaikkia viittä lain tavoitteessa mainittua asiaa edistetään parhaiten edistämällä kansalaisten lukemisen taitoja. Ilman riittävää lukutaitoa on vaikea käyttää mahdollisuuksia kulttuuriin ja sivistykseen, vaikka niitä olisikin tarjolla. Ilman lukutaitoa on myös hankalaa toteuttaa elinikäisen oppimisen ja osaamisen kehittämisen ihannetta – siitä edes puhumatta, että pystyisi viljelemään lukemiskulttuuria. Lisäksi ilman lukutaitoa on vaikea hyödyntää saatavilla olevaa tietoa sekä harjoittaa aktiivista kansalaisuutta, demokratiaa ja sananvapautta. Onhan selvää, että ilman hyviä lukemisen taitoja kansalaiset eivät pysty osallistumaan yhteiskuntansa toimintaan eivätkä vaikuttamaan siihen.

Myös sananvapauden edistäminen, siinä merkityksessä, että vapauteen liitetään vastuu sanoista, toteutuu luontevimmin (kriittisen) lukutaidon edistämisen avulla ja yhteydessä.

Kirjaston olennaisinta tehtävää ja siis myös resurssien kohdentamista voi lähestyä niinkin, että pohtii, mitä kirjaston tekemistä asioista ei edistä mikään muu taho kuin kirjasto. Esimerkiksi aktiivisen kansalaisuuden, demokratian ja sananvapauden edistämiseen usein liitetty ajatus kirjastosta osallistumisen ja yhteiskunnallisen keskustelun alustana on sinänsä hyvä, mutta eikö tällaisia alustoja ole muitakin?

Sen sijaan se, mikä lukutaitojen edistämisessä jää muilta asiaa hoitavilta tahoilta, kuten koululta, tekemättä, on koko väestön mukaan ottaminen ja lukutaitotyön koordinointi. Nähdäksemme kirjaston paikka kirjastolain tavoitteeseen kuuluvassa demokratian ja aktiivisen kansalaisuuden edistämisessä onkin yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa huolehtia siitä, että ihmisten lukemisen taidot pysyvät ajan tasalla.

Kun näin nostamme lukutaitojen edistämisen kirjaston tärkeimmäksi tehtäväksi, jäsentyvät myös kirjastolaissa luetellut yleisen kirjaston tehtävät uudella tavalla. Lukutaitojen edistäminen on kirjastotoiminnan ydintä, koska ilman monipuolisia lukutaitoja ihmisellä ei ole pääsyä aineistoihin, tietoon eikä kulttuurisisältöihin eikä kirjastolla tarvetta ylläpitää monipuolista ja uudistuvaa kokoelmaa. Ilman lukutaitoisia asiakkaita ei ole järkeä pitää saatavilla ohjausta ja tukea tiedon hankintaan ja käyttöön, eivätkä ilman hyviä luku- ja kirjoittamistaitoja onnistu myöskään oppiminen tai muu työskentely kirjastossa, saati yhteiskunnallinen ja kulttuurinen vuoropuhelu tai kansalaistoiminta.

Kuten sanottua, kirjasto on ainoa lakisääteinen kulttuuripalvelu, jonka tulee olla jokaisen saavutettavissa. Tämä asiaintila luo hyvät puitteet vaikuttavalle lukutaitotyölle. Se, mitä tarvitaan lisäksi, on rohkeus asettaa lukutaitotyö arvoiselleen paikalle kirjastotoiminnan kokonaisuudessa.

Reija Portti ja Anna Roos
Lukutaitoyhteistyön Inarin-malli –hanke
Inarin kunnankirjasto

Advertisement
Kategoria(t): elokuvat ja tv-sarjat, kaunokirjallisuus, kirjastopalvelut, lukutaito, Tapahtumat

Pakkasta ja saamelaiskirjallisuutta!


Marraskuu on lopuillaan ja pohjoisen kaamos tekee tuloaan Inarin kuntaan. Tie on hiljainen, autio. Ajan torstai-illassa Ivalon pääkirjastolta kohti Inarin kirkonkylää ja Saamelaiskirjastoa. Lumipeitteestä huolimatta alkuillan pimeys kätkee syliinsä kaiken. Minulla on citymaasturissani vanhanmalliset sumuvalot, yleensä jopa tehokkaat. Nyt lampunkuvut ovat kuitenkin jäätyneet sisältäpäin niin, että maitomainen lisäkuori hukuttaa valotehot olemattomiin. Muutamaan otteeseen poroja sukeltaa esiin ja jarruttelen parhaani mukaan. Hiljaiset, oudon liikkumattomat eläimet ilmestyvät ajovaloihin varoittamatta – kuin aaveet.

Olen matkalla saamelaiskirjallisuuden kansainväliseen seminaariin. Olen auttanut seminaarin järjestelyissä Inarin kunnan tuoreen kirjastotoimenjohtajan ominaisuudessa. Jännitän jo valmiiksi tulevaa. Jännitän myös ajomatkaa. Autoni huurteisten ikkunoiden takana levittäytyy tämä käsittämättömän laaja kunta, jonka laajuus on kokonaiset viisi prosenttia maamme kokonaispinta-alasta.

Pääosin Inari on seutuna harvaan asuttua. Juuri nyt kunnan alle seitsemän tuhatta asukasta hukkuvat kohmeisten vaarojen kätköihin. Ivalon ja Inarin välisellä tieosuudella ei juuri voida puhua valosaasteesta. Kunnan kahden suurimman taajaman väliä hallitsevat mäntyturkkiset vaarat ja riipaisevan karut järvet, etäiset tähdet ja alkutalven kohmeinen autius. Tie halkoo lähes koskematonta maisemaa.

Kojelauta vilkuttaa hälytystä – tienpinnan lämpötila on tippunut jonnekin -25 celsiusasteen tienoille. Huvittavaa kyllä, autoni japanilaisvalmisteinen elektroniikka on säädetty ilmoittamaan nämä olosuhteet hätätilana. Tilanne on kuitenkin aivan normaali kuusen pohjoisrajaa ylitettäessä. Itse asiassa tämä lämpötila on vuodenaikaan nähden suorastaan tyypillinen. Ja nyt nämä pakkaset ja kaikki tämä ihastuttava, pelottava pohjoisuus on myös minun uusi normaalini. Saamelaiskirjallisuutta myöten. Ottaessani vastaan uuden kirjastoalan työn olen vaihtanut Pirkanmaan loputtoman rospuuton aitoon alkutalveen.

Päälläni on vain pikkutakki, puuvillaneule ja ohut kauluspaita. Olen kuitenkin pakannut peräkonttiin varoiksi paksun parkatakin, tukevat, vuorelliset talvisaappaat, välikerraston ja ylimääräisen villapaidan. Jos autoni pettää, pukeudun tukevammin ja odotan hinausautoa kaikessa rauhassa. Sinällään pakkanen ei haittaa. Oikeastaan jopa lähes nautin tilanteesta – ellen huolehtisi niin paljon autoni vanhasta akusta, jolla on tapana tyhjentyä. Pitäisi uusia se… Kun kiireiltään ehtisi.

Jossain Talvitupajärven kohdalla havahdun mietteistäni siihen, että koko edessäni aukeava pohjoinen taivaanranta hohtaa vihreän sävyissä. Hetken ihmettelen edessäpäin odottavan Inarin kirkonkylän valojen tehoa, mutta sitten ymmärrän näkemäni revontuliksi. Fosforipölystä kasattu dyyni pyyhkii laiskasti jäisten tähtien pilkottamaa horisonttia. Pienemmän keskustaajaman sähkövalojen ulottuville on tästä vielä matkaa.

Saamelaiskirjasto – eli Inarin kunnankirjaston Inarin kirkonkylän sivukirjasto – sijaitsee Juutuanjoen rannalla, arkkitehtonisesti vaikuttavan Sajoksen tiloissa. Saamelaiskulttuurikeskus Sajos on Inarin kirkonkylään sijoitettu saamelaisten kulttuuri- ja hallintokeskus, joka toimii monipuolisena kongressi- ja tapahtumatilana. Sajoksessa toimii myös saamelaiskäräjät – Ja nyt olen osaltani järjestämässä siellä Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteistä saamelaiskirjallisuusseminaaria nimeltä Girjegeaidnu eli Kirjan tie.

En voi olla virnistämättä tilanteen ironialle. Kun aikoinaan luin edellisestä vastaavasta seminaarista Hetan kylässä vuonna 2019, en olisi voinut kuvitella olevani osa seuraavan vastaavan järjestelytoimikuntaa yhdessä Suomen saamelaisen erikoiskirjaston, Jutaava kirjasto 2 -hankkeen, Suomen saamelaiskäräjien ja Utsjoen kunnan toimijoiden kanssa. Toisaalta –  olihan tämä pestautuminen pohjoiseenkin omanlaisensa spontaani teko, vapaa-ajan lapinhullun heittäytyminen seuduille, jossa vietän kaiken vapaa-aikani muutenkin. Aloitin nykyisen työni kirjastotoimen johtajana kesällä 2021. Olen nyt työskennellyt Inarin kunnassa vasta vajaat puoli vuotta.

Lopulta saavun hiljaiseen, lumiseen Inariin ehkä iltaseitsemän kieppeillä. Ajan autoni Sajoksen pihaan, Saamelaiskirjaston parkkiin. Peittelen kulkuneuvoni huolella ja suuntaan hotelli Kultahoviin nukkumaan. Aamutuimaan kokoonnumme Sajoksen parlamenttisaliin Soljuun, joka on itselleni aiemmin tuttu vain televisiouutisista.

Seminaariperjantain ja -lauantain mittaan löydän itseni keskeltä kysymyksiä, jotka vielä vuosi-pari sitten olivat itselleni hyvin etäisiä. Kuinka lukija saadaan lukemaan saamen kielillä? Millainen tällainen lukija on? Miten lukija ylipäätään löytää tiensä saamelaiskirjallisuuden pariin? Ja näkyykö ja kuuluuko uusi saamenkielinen kirja? Kuka siitä kertoo? Kerääkö kirja pölyä varastossa, vaikka se saattaisi kertoa lukijalle juuri sen tarinan, jonka hän haluaa kuulla? Me seminaarilaiset iskemme rohkeasti ylikansalliset päämme yhteen ja tietoa alkaa löytyä. Oikeita vastauksia. Tulkit työskentelevät kuumeisesti.  Puhumme sekaisin pohjoissaamea, suomea, englantia, osin ruotsia ja norjaakin. Myös inarinsaamenkielisestä käännös- ja julkaisutoiminnasta on useita erittäin hyviä esityksiä.

Seminaariohjelma, sen toteutus osoittautuu monipuoliseksi ja stimuloivaksi, hyvin onnistuneeksi. Eri maiden asiantuntijat kertovat kohtaamistaan vaikeuksista – ja työvoitoistaan. Osa luennoitsijoista esiintyy etänä, mutta useimmat ovat uskaltautuneet koronasta huolimatta paikan päälle. Meitä haastatellaan saamenkieliseen Yleen ja Norjan vastaaviin uutisiin. Itse huomaan pärjääväni varsin hyvin. Kirjallisuudentutkijan taustani auttaa minua löytämään oikeat kysymykset ja nöyrän avoimella asenteella uskaltaa kysyä tyhmiäkin. Selviksi tulevat niin kääntämisen ja tiedottamisen haasteet, byrokraattiset rajahaitat kuin tämän tärkeän kulttuuritoiminnan vaatima monimutkainen apurahasokkelokin.

Seminaarin myötä verkostoidumme entistä tiiviimmin. Luomme uusia yhteistyön kanavia. Visioimme entistä parempaa tulevaa. Vaikutumme kaikesta siitä merkittävästä työstä, mitä saamenkielisen kirjallisuuden eteen eri maissa tehdään. Inspiroidumme toisistamme. Lämpenemme toisillemme näin paukkupakkasen keskelläkin.

Kaksipäiväisen seminaarin päättyessä olemme kaikki yksimielisiä siitä, että tämän jo hyvin alkaneen seminaariperinteen on jatkuttava. Kaksi vuotta sitten näitä aiheita puitiin Enontekiön kunnassa ja nyt solmuja availlaan Inarissa. Kahden vuoden päästä – jossain muussa Lapin kunnassa. Näin päätetään yhteistuumin. Ja minä haluan olla ehdottomasti silloinkin mukana!

Seminaarin päättää auditorio Dollassa järjestetty esitys elokuvasta Eatnameamet – Hiljainen taistelumme (2021). Paikalla on ohjaaja Suvi West (aloituskuvassa vasemmalla, Jutaava 2 -hankkeen hanketyöntekijän Karoliina Juholan haastattelemana). Suvi kertoo meille elävästi elokuvan synnystä ja tarkoitusperistään sitä tehdessä. Yleisökysymysten jälkeen suuntaamme kaikki tahoillemme. Puen lämpimästi päälleni ja astun Sajoksen etuovesta ulos raakaan pakkaseen. Suuntaan parkkipaikalle, jossa autoni kyyristelee lämpötöpseliin kytkettynä kuin kylmettynyt, vangittu eläin.

Etukäteisjännityksestä huolimatta kaikki on ainakin tähän asti mennyt suorastaan täydellisesti. Mutta nyt edessä on viimeinen seminaariin liittyvä tehtävärasti ja viimeinen jännitettävä asia – käynnistyykö uuden kirjastotoimenjohtajan vanha Nissan huonoine akkuineen?

Ähellän paksussa, liikkeitä haittaavassa takissani kuskin paikalle ja pujotan avaimen virtalukkoon. Käännän avainta ja annan kevyesti kaasua. Starttimoottori vonkaisee laiskasti, suorastaan ikävän tahmeasti – mutta se riittää. Lohkolämmittimen hellittelemä polttomoottori hyrähtää kuin hyrähtääkin käyntiin! Rentoudun. Viimein.

Täydellinen reissu tältäkin osin. Eikun auton nokka kohti Ivalon uutta kotia!