“Shh! Nyt ollaan kirjastossa.”

Me kirjastolaiset haluamme, että lapsi saa olla oma itsensä ja lukea sitä, mikä on mielekästä. Lapsen kanssa kirjastossa asioiminen voi kuitenkin olla hektistä. Olemme yhdessä miettineet ja koonneet yhteen muutamat yksinkertaiset teot ja sanat, joilla voit sekä kannustaa lasta lukemaan että helpottaa yhteisiä kirjastoreissuja.

Pieni lapsi on monesti innoissaan kirjastossa käymisestä, ja haluaa lainata kaiken kiinnostavan. Lapselle on toisinaan sanottava “ei”, ja kirjastossakin tulee helposti sanottua, että ei enempää. Kannustamme kuitenkin keksimään sellaisia tapoja rajata lainausmäärää, jotka eivät viesti lapselle, että kirjoja on liikaa. Kirjastossa voit esimerkiksi antaa lapselle oman korin tai kassin, johon hän saa kerätä haluamansa kirjat. Koriin keräämällä lapsen on helpompi hahmottaa kirjojen määrä, ja tila on jo valmiiksi rajattu tiettyyn tilavuuteen. Myös säännöllinen kirjastossa käynti auttaa lasta pitemmällä aikavälillä ymmärtämään, että kirjat eivät lopu kesken, ja niitä voi aina hakea lisää.

Kotona voi tuntua siltä, että lapsi haluaa aina lukea samoja kirjoja. Lapset luonnostaan arvostavat rutiinia ja tuttuja kokemuksia, mutta uudestaan ja uudestaan toistuvat kirjat voivat alkaa tuntua huoltajasta rasittavilta. Kirjaston henkilökunta on paikalla asiakkaita varten, ja auttaa takaan, että he auttavat mielellään löytämään uusia kirjoja yhteisiin lukuhetkiin.

Lapsen mieltymykset voivat myös muuttua tavalla, jota vanhempi ei ole osannut odottaa. Kaikki lukeminen on yhtä arvokasta, ja eri lukemisen muodot ovat mielekkäitä eri ihmisille – myös lapsille. Aikuinen saattaa vahingossa sanoa lapsen lukuvalinnasta jotain, mistä lapsi saa kuvan, että lukee vääriä asioita. Vahinkoja sattuu kaikille, eikä kukaan voi olla täydellinen kasvattaja. On kuitenkin hyvä yrittää mielessä harjoitella hyväksyviä ajatuksia toisten lukutottumuksista. Ongelmatilanteessa voi taas kääntyä kirjaston henkilökunnan puoleen. Vanhempi ei ehkä osaakaan auttaa kasvavaa nuorta löytämään kiinnostavaa luettavaa, mutta kirjastossa voimme yhdessä etsiä mielekkäitä aiheita. Sekään ei haittaa, jos lapsi ei uskalla puhua kirjaston henkilökunnalle. Voimme vaikka koota kasan erilaisia kirjoja, ja antaa kaikki kotona rauhassa tutkittavaksi. Lukematta jättäminenkään ei ole synti! Jos kymmenen kirjan joukossa on yksi lupaava, voimme sen perusteella taas jatkaa kiinnostavien teosten etsimistä.

Kirjastossa saa olla ihan rennosti! Lapsia ei tarvitse hyssytellä, kunhan meno ei mene ihan mahdottomaksi. Lapset pitävät harvoin sellaista meteliä, jonka kirjaston henkilökunta katsoo

häiritsevän muita asiakkaita. Juoksemisesta tai kiljumisesta saatamme huomauttaa, mutta emme me turhaan nipota lasten nauruista tai itkuista. Silloinkin kun joudumme pyytämään asiakkaita, aikuisia tai lapsia, olemaan hiljempaa, emme tee sitä ilkeyttämme. Kirjaston henkilökunta on ihan rentoa porukkaa, eikä meitä tarvitse pelätä.

Kirjastossa asioidessa ei myöskään tarvitse huolia siitä, että hyllystä otetut kirjat tarvitsisi itse osata itse laittaa takaisin hyllyyn. Haluamme tietysti pitää kirjaston siistinä, mutta pöydälle jätetyt kirjat eivät haittaa meitä. Päinvastoin! Hyllytämme mieluiten kirjat itse, jotta ne löytyvät oikeasta kohdasta seuraavallakin kerralla. Vaikka lapsi olisi hakenut hyllystä paljonkin kirjoja, joita ette lopulta päädy lainaamaan, ne voi aina jättää pöydälle tai asiakaspalvelupisteelle. Asiakkailla on joskus huoli, että teoillaan työllistää kirjaston väkeä turhaan. Sitä ei tarvitse pelätä. Meille on itsestään selvää, että asiakkaat tarvitsevat apua, eikä se kuormita meitä.

Kaikki ovat tervetulleita asioimaan kirjastossa, ikään tai lukutaitoon katsomatta!

Lotta Höök, Posion kirjasto

Advertisement

Nostalgian pyörteissä – lapsuuteni lempikirjoja

Muistatko sinäkin Tiinan, Ingalsin Lauran, Kikan, Repen ja Päkän tai Neiti Etsivän Paulan nokkeline ystävineen? Monella meillä keski-ikään ehtineellä lukutoukalla on yhteisiä lapsuuden ystäviä, joiden edesottamukset ovat olleet merkittävä osa elämää.  Ainakin minuun lapsena ja nuorena luetut kirjat ovat jättäneet lähtemättömän muistijäljen, ja niillä on oma erityinen paikka sydämessäni, ainakin osalla. Niiden parissa saatoin uppoutua tarinoiden maailmaan, unohtaa kaiken muun ja seikkailla kirjan hahmojen kanssa mitä ihmeellisimmissä paikoissa, pienen kotikaupunkini rajojen ja tutun maailman ulkopuolella.

Jokaisella meistä on omat lapsuuden kirja- ja kirjailijasuosikkimme, ja näitä kirjoja luettiin ahmimalla kannesta kanteen, useimpia vielä moneen kertaan. Itse muistan, että esimerkiksi Merja Jalon uusin heppakirja oli kysyttyä (ja varattua) tavaraa lapsuuden kotikaupungin kirjastossa – jopa siis varattua aikana, jolloin varaukset olivat vielä maksullisia, ja varausmaksu oli kuitattava omista viikkorahoista. Kavereiden kesken juttelimme kirjoista, niiden juonikäänteistä ja siitä mitä viimeisen rivin jälkeen voisi tapahtua. Vaihdoimme myös keskenämme hyviä kirjavinkkejä yhteisillä kirjastoreissuilla hyllyjen välissä kiireettömästi notkuen. Monta uutta suosikkia löytyikin kaverin vinkkaamana. Olisimme myös osanneet suunnistaa vaikka pimeässä ja täysin sokkona oman lempikirjailijamme kirjojen luo kirjastohyllyjen sokkeloissa, niin tutuksi oma kotikirjasto noina vuosina tuli.

No mitä luin silloin?

1990-luvun lapsina ja nuorina tykkäsimme kavereitteni kanssa lukea mm. Merja Jalon Nummelan Ponitalli– ja Haavikon ravitalli -sarjoja, Neiti Etsiviä, Enid Blytonin Viisikoita sekä Anni Polvan Tiina-kirjoja. Myös Merri Vikin Lotta-kirjat ja Tuija Lehtisen nuortenkirjat olivat lemppareitani. Kaikki kirjaston lasten- ja nuortenosaston hevoskirjat tuli varmaankin luettua, ainakin kertaalleen.

Joitakin noista yllämainituista olen näin aikuisiällä hankkinut omaksi, kuten ruotsalaisen Merri Vikin Lotta-sarjan kirjoja haalimalla niitä kirjastojen poistomyynneistä sekä bongailemalla nettikirppiksiltä. On tuntunut jokseenkin haikealta nähdä omia lapsuudenaikaisia suosikkikirjoja poistoaineiston joukossa, saati näin kirjastoammattilaisena tehdä itse poistopäätös nuoremman minän lempikirjan kohdalla joko likaisen ja kuluneen ulkoasun tai yksinkertaisesti lainaamattomuuden vuoksi. Aikuinen ammattiminä toki tunnustaa realiteetit, mutta muistot lapsuuden lukuhetkistä ovat olleet elävinä mielessä noina hetkinä. Aika vaan ajaa joidenkin vanhojen suosikkien ohi, ja nykypäivän lapsilla on uudet suosikit ja onneksi aiempaa laajempi valikoima. Ajat muuttuvat, lukijat siinä mukana. Onneksi omia lukumuistoja ei kukaan voi ottaa minulta pois.

Olen usein miettinyt, miltä tuntuisi palata lapsuuden suosikkikirjan maailmaan hieman enemmän elämää kokeneena ja kirjoja lukeneena? Vieläkö sama tenho ja lumo olisivat tallella vai onko aika kullannut muistot? Näyttäytyisikö entinen lemppari auttamattoman lapsellisena ja typeränä, enkä voisi todellakaan enää ymmärtää silloisen minäni mieltymyksiä? Semitieteellisen kokeen paikka siis!

Päätin testata tätä jokin aika sitten lukemalla vuosikymmenten jälkeen uudelleen Nummelan ponitalli -sarjaan kuuluvan kirjan Poniretki saaristossa (1990), ja yllätyin kyllä iloisesti. Hevostyttöjen edesottamuksista kertovan tarinan lomaan oli upotettu kiehtovasti nippelitietoa Ahvenanmaan ja Ruotsin vallan ajan historiasta, juonenkäänteet olivat vauhdikkaita, ja tallimaailman kuvaus herätti muistoja. Henkilöhahmot tosin tuntuivat nyt aikuisena hieman ohuilta ja yksiulotteisilta, mutta pitää toki muistaa, että kirja on kirjoitettu nuoremmille lukijoille. Yllättävän paljon kirjassa oli myös orastavaa kiinnostusta vastakkaiseen sukupuoleen ja ihmissuhdekiemuroitakin, joita ei ehkä silloin nuorempana lukijana juurikaan noteraannut.

Merja Jalon Nummelan Ponitalli -kirjasarjan ensimmäinen osa Yllätysori julkaistiin ensimmäisen kerran 1977, ja Jalo kirjoittaa edelleen tuohon suosittuun sarjaan jatko-osia. Niiden parissa on useampi vuosikerta lapsia ja nuoria tutustunut hevosten ja ratsastuksen maailmaan. Vertailun ja mielenkiinnon vuoksi luin myös Nummelan Ponitalli -sarjan tuoreimmasta päästä olevan Wadi Rumin aarre -kirjan (2020). Huomattavaa oli, että henkilöt eivät tuntuneet vanhentuneen yhtään, vaikka yllämainittujen kirjojen ilmestymisen välissä on 30 vuotta. Ja taas oli kesä 😀 Wadi Rumin aarre -kirjan tapahtumat sijoittuvat ulkomaille ja aavikolle, vieraaseen kulttuuriin, ja se esittelee erään uuden päähenkilön tarinan tarkemmin. Jalo on vuosien varrella onnistunut uudistumaan ja välttämään juonenkäänteiden liiallista toistoa. Sisältö vaikuttaa monipuolistuneen, ja ainakin tämän kirjan kohdalla hän hoitaa samalla monikulttuurista kasvatustehtävää esittelemällä muslimimaailman ominaispiirteitä, käytänteitä ja kielellisiä ilmaisuja. Ei olekaan ihme, että meidänkin kirjastossamme sekä Jalon vanhempi että uudempi tuotanto kiertää vilkkaasti uusien lukijoiden käsissä.

Innostuin myös kaivelemaan esiin omistamani Lotta-kirjat, ja arvelen, että niiden pariin taidan uppoutua seuraavaksi, nenä kirjassa, Lotan esimerkin mukaisesti!

Kuinka hyvin sinun lapsuutesi kirjat ovat kantaneet aikuiseksi asti?

nostalgisena

Kati Pyhtilä, Tervolan kunnankirjasto