Kategoria(t): kaunokirjallisuus, kirjavinkkaus, viihde

Vauhdikas sukellus Lontoon sateenkaarikulttuuriin


Kate Davies: Syvään päähän

Julialla ei ole ollut rakastajaa kolmeen vuoteen. Kämppis miesystävineen koettelee asunnon äänieristyksiä, mutta Julian makuuhuoneessa kuluvat vain vibraattorin paristot. Uusi esimies langettaa irtisanomisvaaran varjon jo ennestään ankealle työpaikalle. Arjen valopilkkuja sosiaali- ja terveysministeriön virkailijan elämässä ovat kirjeet yhdeksänkymppiseltä sotaveteraanilta, jota Julia ei ole koskaan edes tavannut. Terapeutti, äiti ja ystävät kaikki kehottavat häntä panostamaan elämäänsä, uskaltamaan hiukan enemmän.

Uskaltaminen ei kuitenkaan tuota heti tulosta. Lupaavat treffit miehen kanssa päättyvät nöyryytykseen homeenhajuisessa poikamiesboxissa. Julia vannoo saaneensa lopullisesti tarpeekseen, mutta pian päätyykin suutelemaan puolituntematonta taiteilijanaista kotibileissä. Vaikka eikös Julian pitänyt olla hetero? Vauhdikas tapahtumasarja kuljettaa Julian keskelle Lontoon sateenkaarimaailmaa ja pudottaa hänet suoraan queer-kulttuurin syvään päähän.

Onko naimisiinmeno epäfeminististä? Saako työkaverien sisaruksia tapailla? Millainen on pelottava lesbokatse? Syvään päähän on riemastuttavan hauska ja hävytön kirja rakkaudesta, ystävistä ja suurkaupungin oravanpyörästä. Kirja puhuttelee rehellisyydellään ja suorasukaisella kielellään kaikkia, joilla on koskaan ollut epävarmuuksia itsestään tai kysymyksiä siitä, miten erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa oikeastaan pitäisikään käyttäytyä. Kepeän romantiikan ja vauhdikkaan itsensä etsinnän lomassa Davies käsittelee koskettavasti myös ihmissuhteiden vaikeita puolia. Ystävyys ei ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista, ja kumppanillekin täytyy toisinaan sanoa ei. Mutta missä kohtaa terve kommunikointi ja rajojen asettaminen muuttuu säännöiksi ja kontrolloinniksi?

Syvään päähän saa vahvan suosituksen kaikille aikuisille, jotka kaipaavat lukukokemuksiinsa hiukan menoa. Kirja on sopivan kevyt ollakseen helppo tartuttava, mutta tarjoaa lukijalleen myös syviä tunnekokemuksia laidasta laitaan.

Lotta H.

Kategoria(t): elokuvat ja tv-sarjat, kaunokirjallisuus, kirjastopalvelut, lukutaito, Tapahtumat

Pakkasta ja saamelaiskirjallisuutta!


Marraskuu on lopuillaan ja pohjoisen kaamos tekee tuloaan Inarin kuntaan. Tie on hiljainen, autio. Ajan torstai-illassa Ivalon pääkirjastolta kohti Inarin kirkonkylää ja Saamelaiskirjastoa. Lumipeitteestä huolimatta alkuillan pimeys kätkee syliinsä kaiken. Minulla on citymaasturissani vanhanmalliset sumuvalot, yleensä jopa tehokkaat. Nyt lampunkuvut ovat kuitenkin jäätyneet sisältäpäin niin, että maitomainen lisäkuori hukuttaa valotehot olemattomiin. Muutamaan otteeseen poroja sukeltaa esiin ja jarruttelen parhaani mukaan. Hiljaiset, oudon liikkumattomat eläimet ilmestyvät ajovaloihin varoittamatta – kuin aaveet.

Olen matkalla saamelaiskirjallisuuden kansainväliseen seminaariin. Olen auttanut seminaarin järjestelyissä Inarin kunnan tuoreen kirjastotoimenjohtajan ominaisuudessa. Jännitän jo valmiiksi tulevaa. Jännitän myös ajomatkaa. Autoni huurteisten ikkunoiden takana levittäytyy tämä käsittämättömän laaja kunta, jonka laajuus on kokonaiset viisi prosenttia maamme kokonaispinta-alasta.

Pääosin Inari on seutuna harvaan asuttua. Juuri nyt kunnan alle seitsemän tuhatta asukasta hukkuvat kohmeisten vaarojen kätköihin. Ivalon ja Inarin välisellä tieosuudella ei juuri voida puhua valosaasteesta. Kunnan kahden suurimman taajaman väliä hallitsevat mäntyturkkiset vaarat ja riipaisevan karut järvet, etäiset tähdet ja alkutalven kohmeinen autius. Tie halkoo lähes koskematonta maisemaa.

Kojelauta vilkuttaa hälytystä – tienpinnan lämpötila on tippunut jonnekin -25 celsiusasteen tienoille. Huvittavaa kyllä, autoni japanilaisvalmisteinen elektroniikka on säädetty ilmoittamaan nämä olosuhteet hätätilana. Tilanne on kuitenkin aivan normaali kuusen pohjoisrajaa ylitettäessä. Itse asiassa tämä lämpötila on vuodenaikaan nähden suorastaan tyypillinen. Ja nyt nämä pakkaset ja kaikki tämä ihastuttava, pelottava pohjoisuus on myös minun uusi normaalini. Saamelaiskirjallisuutta myöten. Ottaessani vastaan uuden kirjastoalan työn olen vaihtanut Pirkanmaan loputtoman rospuuton aitoon alkutalveen.

Päälläni on vain pikkutakki, puuvillaneule ja ohut kauluspaita. Olen kuitenkin pakannut peräkonttiin varoiksi paksun parkatakin, tukevat, vuorelliset talvisaappaat, välikerraston ja ylimääräisen villapaidan. Jos autoni pettää, pukeudun tukevammin ja odotan hinausautoa kaikessa rauhassa. Sinällään pakkanen ei haittaa. Oikeastaan jopa lähes nautin tilanteesta – ellen huolehtisi niin paljon autoni vanhasta akusta, jolla on tapana tyhjentyä. Pitäisi uusia se… Kun kiireiltään ehtisi.

Jossain Talvitupajärven kohdalla havahdun mietteistäni siihen, että koko edessäni aukeava pohjoinen taivaanranta hohtaa vihreän sävyissä. Hetken ihmettelen edessäpäin odottavan Inarin kirkonkylän valojen tehoa, mutta sitten ymmärrän näkemäni revontuliksi. Fosforipölystä kasattu dyyni pyyhkii laiskasti jäisten tähtien pilkottamaa horisonttia. Pienemmän keskustaajaman sähkövalojen ulottuville on tästä vielä matkaa.

Saamelaiskirjasto – eli Inarin kunnankirjaston Inarin kirkonkylän sivukirjasto – sijaitsee Juutuanjoen rannalla, arkkitehtonisesti vaikuttavan Sajoksen tiloissa. Saamelaiskulttuurikeskus Sajos on Inarin kirkonkylään sijoitettu saamelaisten kulttuuri- ja hallintokeskus, joka toimii monipuolisena kongressi- ja tapahtumatilana. Sajoksessa toimii myös saamelaiskäräjät – Ja nyt olen osaltani järjestämässä siellä Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteistä saamelaiskirjallisuusseminaaria nimeltä Girjegeaidnu eli Kirjan tie.

En voi olla virnistämättä tilanteen ironialle. Kun aikoinaan luin edellisestä vastaavasta seminaarista Hetan kylässä vuonna 2019, en olisi voinut kuvitella olevani osa seuraavan vastaavan järjestelytoimikuntaa yhdessä Suomen saamelaisen erikoiskirjaston, Jutaava kirjasto 2 -hankkeen, Suomen saamelaiskäräjien ja Utsjoen kunnan toimijoiden kanssa. Toisaalta –  olihan tämä pestautuminen pohjoiseenkin omanlaisensa spontaani teko, vapaa-ajan lapinhullun heittäytyminen seuduille, jossa vietän kaiken vapaa-aikani muutenkin. Aloitin nykyisen työni kirjastotoimen johtajana kesällä 2021. Olen nyt työskennellyt Inarin kunnassa vasta vajaat puoli vuotta.

Lopulta saavun hiljaiseen, lumiseen Inariin ehkä iltaseitsemän kieppeillä. Ajan autoni Sajoksen pihaan, Saamelaiskirjaston parkkiin. Peittelen kulkuneuvoni huolella ja suuntaan hotelli Kultahoviin nukkumaan. Aamutuimaan kokoonnumme Sajoksen parlamenttisaliin Soljuun, joka on itselleni aiemmin tuttu vain televisiouutisista.

Seminaariperjantain ja -lauantain mittaan löydän itseni keskeltä kysymyksiä, jotka vielä vuosi-pari sitten olivat itselleni hyvin etäisiä. Kuinka lukija saadaan lukemaan saamen kielillä? Millainen tällainen lukija on? Miten lukija ylipäätään löytää tiensä saamelaiskirjallisuuden pariin? Ja näkyykö ja kuuluuko uusi saamenkielinen kirja? Kuka siitä kertoo? Kerääkö kirja pölyä varastossa, vaikka se saattaisi kertoa lukijalle juuri sen tarinan, jonka hän haluaa kuulla? Me seminaarilaiset iskemme rohkeasti ylikansalliset päämme yhteen ja tietoa alkaa löytyä. Oikeita vastauksia. Tulkit työskentelevät kuumeisesti.  Puhumme sekaisin pohjoissaamea, suomea, englantia, osin ruotsia ja norjaakin. Myös inarinsaamenkielisestä käännös- ja julkaisutoiminnasta on useita erittäin hyviä esityksiä.

Seminaariohjelma, sen toteutus osoittautuu monipuoliseksi ja stimuloivaksi, hyvin onnistuneeksi. Eri maiden asiantuntijat kertovat kohtaamistaan vaikeuksista – ja työvoitoistaan. Osa luennoitsijoista esiintyy etänä, mutta useimmat ovat uskaltautuneet koronasta huolimatta paikan päälle. Meitä haastatellaan saamenkieliseen Yleen ja Norjan vastaaviin uutisiin. Itse huomaan pärjääväni varsin hyvin. Kirjallisuudentutkijan taustani auttaa minua löytämään oikeat kysymykset ja nöyrän avoimella asenteella uskaltaa kysyä tyhmiäkin. Selviksi tulevat niin kääntämisen ja tiedottamisen haasteet, byrokraattiset rajahaitat kuin tämän tärkeän kulttuuritoiminnan vaatima monimutkainen apurahasokkelokin.

Seminaarin myötä verkostoidumme entistä tiiviimmin. Luomme uusia yhteistyön kanavia. Visioimme entistä parempaa tulevaa. Vaikutumme kaikesta siitä merkittävästä työstä, mitä saamenkielisen kirjallisuuden eteen eri maissa tehdään. Inspiroidumme toisistamme. Lämpenemme toisillemme näin paukkupakkasen keskelläkin.

Kaksipäiväisen seminaarin päättyessä olemme kaikki yksimielisiä siitä, että tämän jo hyvin alkaneen seminaariperinteen on jatkuttava. Kaksi vuotta sitten näitä aiheita puitiin Enontekiön kunnassa ja nyt solmuja availlaan Inarissa. Kahden vuoden päästä – jossain muussa Lapin kunnassa. Näin päätetään yhteistuumin. Ja minä haluan olla ehdottomasti silloinkin mukana!

Seminaarin päättää auditorio Dollassa järjestetty esitys elokuvasta Eatnameamet – Hiljainen taistelumme (2021). Paikalla on ohjaaja Suvi West (aloituskuvassa vasemmalla, Jutaava 2 -hankkeen hanketyöntekijän Karoliina Juholan haastattelemana). Suvi kertoo meille elävästi elokuvan synnystä ja tarkoitusperistään sitä tehdessä. Yleisökysymysten jälkeen suuntaamme kaikki tahoillemme. Puen lämpimästi päälleni ja astun Sajoksen etuovesta ulos raakaan pakkaseen. Suuntaan parkkipaikalle, jossa autoni kyyristelee lämpötöpseliin kytkettynä kuin kylmettynyt, vangittu eläin.

Etukäteisjännityksestä huolimatta kaikki on ainakin tähän asti mennyt suorastaan täydellisesti. Mutta nyt edessä on viimeinen seminaariin liittyvä tehtävärasti ja viimeinen jännitettävä asia – käynnistyykö uuden kirjastotoimenjohtajan vanha Nissan huonoine akkuineen?

Ähellän paksussa, liikkeitä haittaavassa takissani kuskin paikalle ja pujotan avaimen virtalukkoon. Käännän avainta ja annan kevyesti kaasua. Starttimoottori vonkaisee laiskasti, suorastaan ikävän tahmeasti – mutta se riittää. Lohkolämmittimen hellittelemä polttomoottori hyrähtää kuin hyrähtääkin käyntiin! Rentoudun. Viimein.

Täydellinen reissu tältäkin osin. Eikun auton nokka kohti Ivalon uutta kotia!