Kategoria(t): elokuvat ja tv-sarjat, kaunokirjallisuus, kirjastopalvelut, lukutaito, Tapahtumat

Pakkasta ja saamelaiskirjallisuutta!


Marraskuu on lopuillaan ja pohjoisen kaamos tekee tuloaan Inarin kuntaan. Tie on hiljainen, autio. Ajan torstai-illassa Ivalon pääkirjastolta kohti Inarin kirkonkylää ja Saamelaiskirjastoa. Lumipeitteestä huolimatta alkuillan pimeys kätkee syliinsä kaiken. Minulla on citymaasturissani vanhanmalliset sumuvalot, yleensä jopa tehokkaat. Nyt lampunkuvut ovat kuitenkin jäätyneet sisältäpäin niin, että maitomainen lisäkuori hukuttaa valotehot olemattomiin. Muutamaan otteeseen poroja sukeltaa esiin ja jarruttelen parhaani mukaan. Hiljaiset, oudon liikkumattomat eläimet ilmestyvät ajovaloihin varoittamatta – kuin aaveet.

Olen matkalla saamelaiskirjallisuuden kansainväliseen seminaariin. Olen auttanut seminaarin järjestelyissä Inarin kunnan tuoreen kirjastotoimenjohtajan ominaisuudessa. Jännitän jo valmiiksi tulevaa. Jännitän myös ajomatkaa. Autoni huurteisten ikkunoiden takana levittäytyy tämä käsittämättömän laaja kunta, jonka laajuus on kokonaiset viisi prosenttia maamme kokonaispinta-alasta.

Pääosin Inari on seutuna harvaan asuttua. Juuri nyt kunnan alle seitsemän tuhatta asukasta hukkuvat kohmeisten vaarojen kätköihin. Ivalon ja Inarin välisellä tieosuudella ei juuri voida puhua valosaasteesta. Kunnan kahden suurimman taajaman väliä hallitsevat mäntyturkkiset vaarat ja riipaisevan karut järvet, etäiset tähdet ja alkutalven kohmeinen autius. Tie halkoo lähes koskematonta maisemaa.

Kojelauta vilkuttaa hälytystä – tienpinnan lämpötila on tippunut jonnekin -25 celsiusasteen tienoille. Huvittavaa kyllä, autoni japanilaisvalmisteinen elektroniikka on säädetty ilmoittamaan nämä olosuhteet hätätilana. Tilanne on kuitenkin aivan normaali kuusen pohjoisrajaa ylitettäessä. Itse asiassa tämä lämpötila on vuodenaikaan nähden suorastaan tyypillinen. Ja nyt nämä pakkaset ja kaikki tämä ihastuttava, pelottava pohjoisuus on myös minun uusi normaalini. Saamelaiskirjallisuutta myöten. Ottaessani vastaan uuden kirjastoalan työn olen vaihtanut Pirkanmaan loputtoman rospuuton aitoon alkutalveen.

Päälläni on vain pikkutakki, puuvillaneule ja ohut kauluspaita. Olen kuitenkin pakannut peräkonttiin varoiksi paksun parkatakin, tukevat, vuorelliset talvisaappaat, välikerraston ja ylimääräisen villapaidan. Jos autoni pettää, pukeudun tukevammin ja odotan hinausautoa kaikessa rauhassa. Sinällään pakkanen ei haittaa. Oikeastaan jopa lähes nautin tilanteesta – ellen huolehtisi niin paljon autoni vanhasta akusta, jolla on tapana tyhjentyä. Pitäisi uusia se… Kun kiireiltään ehtisi.

Jossain Talvitupajärven kohdalla havahdun mietteistäni siihen, että koko edessäni aukeava pohjoinen taivaanranta hohtaa vihreän sävyissä. Hetken ihmettelen edessäpäin odottavan Inarin kirkonkylän valojen tehoa, mutta sitten ymmärrän näkemäni revontuliksi. Fosforipölystä kasattu dyyni pyyhkii laiskasti jäisten tähtien pilkottamaa horisonttia. Pienemmän keskustaajaman sähkövalojen ulottuville on tästä vielä matkaa.

Saamelaiskirjasto – eli Inarin kunnankirjaston Inarin kirkonkylän sivukirjasto – sijaitsee Juutuanjoen rannalla, arkkitehtonisesti vaikuttavan Sajoksen tiloissa. Saamelaiskulttuurikeskus Sajos on Inarin kirkonkylään sijoitettu saamelaisten kulttuuri- ja hallintokeskus, joka toimii monipuolisena kongressi- ja tapahtumatilana. Sajoksessa toimii myös saamelaiskäräjät – Ja nyt olen osaltani järjestämässä siellä Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteistä saamelaiskirjallisuusseminaaria nimeltä Girjegeaidnu eli Kirjan tie.

En voi olla virnistämättä tilanteen ironialle. Kun aikoinaan luin edellisestä vastaavasta seminaarista Hetan kylässä vuonna 2019, en olisi voinut kuvitella olevani osa seuraavan vastaavan järjestelytoimikuntaa yhdessä Suomen saamelaisen erikoiskirjaston, Jutaava kirjasto 2 -hankkeen, Suomen saamelaiskäräjien ja Utsjoen kunnan toimijoiden kanssa. Toisaalta –  olihan tämä pestautuminen pohjoiseenkin omanlaisensa spontaani teko, vapaa-ajan lapinhullun heittäytyminen seuduille, jossa vietän kaiken vapaa-aikani muutenkin. Aloitin nykyisen työni kirjastotoimen johtajana kesällä 2021. Olen nyt työskennellyt Inarin kunnassa vasta vajaat puoli vuotta.

Lopulta saavun hiljaiseen, lumiseen Inariin ehkä iltaseitsemän kieppeillä. Ajan autoni Sajoksen pihaan, Saamelaiskirjaston parkkiin. Peittelen kulkuneuvoni huolella ja suuntaan hotelli Kultahoviin nukkumaan. Aamutuimaan kokoonnumme Sajoksen parlamenttisaliin Soljuun, joka on itselleni aiemmin tuttu vain televisiouutisista.

Seminaariperjantain ja -lauantain mittaan löydän itseni keskeltä kysymyksiä, jotka vielä vuosi-pari sitten olivat itselleni hyvin etäisiä. Kuinka lukija saadaan lukemaan saamen kielillä? Millainen tällainen lukija on? Miten lukija ylipäätään löytää tiensä saamelaiskirjallisuuden pariin? Ja näkyykö ja kuuluuko uusi saamenkielinen kirja? Kuka siitä kertoo? Kerääkö kirja pölyä varastossa, vaikka se saattaisi kertoa lukijalle juuri sen tarinan, jonka hän haluaa kuulla? Me seminaarilaiset iskemme rohkeasti ylikansalliset päämme yhteen ja tietoa alkaa löytyä. Oikeita vastauksia. Tulkit työskentelevät kuumeisesti.  Puhumme sekaisin pohjoissaamea, suomea, englantia, osin ruotsia ja norjaakin. Myös inarinsaamenkielisestä käännös- ja julkaisutoiminnasta on useita erittäin hyviä esityksiä.

Seminaariohjelma, sen toteutus osoittautuu monipuoliseksi ja stimuloivaksi, hyvin onnistuneeksi. Eri maiden asiantuntijat kertovat kohtaamistaan vaikeuksista – ja työvoitoistaan. Osa luennoitsijoista esiintyy etänä, mutta useimmat ovat uskaltautuneet koronasta huolimatta paikan päälle. Meitä haastatellaan saamenkieliseen Yleen ja Norjan vastaaviin uutisiin. Itse huomaan pärjääväni varsin hyvin. Kirjallisuudentutkijan taustani auttaa minua löytämään oikeat kysymykset ja nöyrän avoimella asenteella uskaltaa kysyä tyhmiäkin. Selviksi tulevat niin kääntämisen ja tiedottamisen haasteet, byrokraattiset rajahaitat kuin tämän tärkeän kulttuuritoiminnan vaatima monimutkainen apurahasokkelokin.

Seminaarin myötä verkostoidumme entistä tiiviimmin. Luomme uusia yhteistyön kanavia. Visioimme entistä parempaa tulevaa. Vaikutumme kaikesta siitä merkittävästä työstä, mitä saamenkielisen kirjallisuuden eteen eri maissa tehdään. Inspiroidumme toisistamme. Lämpenemme toisillemme näin paukkupakkasen keskelläkin.

Kaksipäiväisen seminaarin päättyessä olemme kaikki yksimielisiä siitä, että tämän jo hyvin alkaneen seminaariperinteen on jatkuttava. Kaksi vuotta sitten näitä aiheita puitiin Enontekiön kunnassa ja nyt solmuja availlaan Inarissa. Kahden vuoden päästä – jossain muussa Lapin kunnassa. Näin päätetään yhteistuumin. Ja minä haluan olla ehdottomasti silloinkin mukana!

Seminaarin päättää auditorio Dollassa järjestetty esitys elokuvasta Eatnameamet – Hiljainen taistelumme (2021). Paikalla on ohjaaja Suvi West (aloituskuvassa vasemmalla, Jutaava 2 -hankkeen hanketyöntekijän Karoliina Juholan haastattelemana). Suvi kertoo meille elävästi elokuvan synnystä ja tarkoitusperistään sitä tehdessä. Yleisökysymysten jälkeen suuntaamme kaikki tahoillemme. Puen lämpimästi päälleni ja astun Sajoksen etuovesta ulos raakaan pakkaseen. Suuntaan parkkipaikalle, jossa autoni kyyristelee lämpötöpseliin kytkettynä kuin kylmettynyt, vangittu eläin.

Etukäteisjännityksestä huolimatta kaikki on ainakin tähän asti mennyt suorastaan täydellisesti. Mutta nyt edessä on viimeinen seminaariin liittyvä tehtävärasti ja viimeinen jännitettävä asia – käynnistyykö uuden kirjastotoimenjohtajan vanha Nissan huonoine akkuineen?

Ähellän paksussa, liikkeitä haittaavassa takissani kuskin paikalle ja pujotan avaimen virtalukkoon. Käännän avainta ja annan kevyesti kaasua. Starttimoottori vonkaisee laiskasti, suorastaan ikävän tahmeasti – mutta se riittää. Lohkolämmittimen hellittelemä polttomoottori hyrähtää kuin hyrähtääkin käyntiin! Rentoudun. Viimein.

Täydellinen reissu tältäkin osin. Eikun auton nokka kohti Ivalon uutta kotia!

Kategoria(t): dekkarit, elokuvat ja tv-sarjat, jännityskirjallisuus, kaunokirjallisuus, kirjavinkkaus, viihde

Ruotsi – rakas naapuri


Se on aina meillä vieressä, Ruotsi, rakas naapuri. Siellä aurinko aina paistaa ja kaikki on niin hyvin. He ovat niin trendikkäitä. Ihanat vaaleat hiukset, terve rusketus, sievän väriset lenkkarit ja kiiltäväksi vahattu puhdas uusi Volvo. Ja heillä onnistuu kaikki mitä he keksivät touhuta: hiihto, euroviisut, huonekalujen pakkaaminen, tennis, puukengät… Kaikilla siellä on kruunu, ainakin lompakossa.

No joo, taitaa sieltä naapurista löytyä ihan samat vaivat kuin meilläkin. Mutta kyllähän se tottakin on, suuria onnistumisia löytyy alalta jos toiseltakin. Yksi sellainen on murhat ja muut rikokset; kirjoissa, elokuvissa ja tv-sarjoissa. Jostain syystä noinkin aurinkoisesta maasta tulee runsain mitoin ihanan viihdyttäviä synkkiä rikoksia. Kun olen etsimässä itselleni viikonlopuksi jotain kivaa veristä murhaa, niin ruotsalaisuus on yksi ehdoton valintaa puoltava ominaisuus. Tässä muutama vinkki, joilla pääsee hyvin alkuun.

Sebastian Bergman on ihan hirveän rasittava ja sikamainen tyyppi. Hän on kuitenkin hyvä profiloija. Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt ovat kirjoittaneet sarjaan jo seitsemän osaa, joista uusin ilmestyy suomeksi tänä syksynä. Rikokset kirjoissa ovat oikein mielenkiintoisia, mutta myös tutkijapuolella tapahtuu. Tämä sarja täytyy ehdottomasti lukea järjestyksessä. Aloita kirjasta Mies joka ei ollut murhaaja.

Kansikuva Hjorth & Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja

Hypnotisoija oli niin pelottava, että en ole uskaltanut lukea vielä toista Lars Keplerin Joona Linna –sarjan kirjaa. Perhe löytyy verisesti surmattuna, isä urheilukentältä ja äiti sekä tytär kotoa. Vain poika on pelastunut. Perheeseen kuuluu kuitenkin vielä yksi jäsen, aikuinen tytär. Onko surmaajan tarkoitus murhata vielä hänetkin? Kuka ehtii ensin ja kuka on kuka. Ehkä ensi keväänä tartun seuraavaan kirjaan Paganini ja paholainen. Silloin olisi valoisat pelottomat kesäyöt vielä edessä.

Kansikuva Kepler: Hypnotisoija

Ennen kuolemaa –televisiosarjassa Tukholman julmaan alamaailmaan soluttautuu poliisin poika, huumetuomion kärsinyt Christian. Elämä on armotonta ja henki on halpa kun alkaa pyöriä järjestäytyneen rikollisuuden seurapiirissä. Pyssyt paukkuu ja ruumiiksi päätymisen uhka on aina nurkan takana. Äiti Hanna jahtaa rikollisia työkseen ja saa pelätä poikansa puolesta tutkimuksen aikana monta kertaa.

Quicksand – suurin kaikista –sarjassa selvitellään tukholmalaisessa koulussa tapahtunutta ampumavälikohtausta. Hurjia juhlia, huumeita, öykkäröintiä ja vouhottamista. Ja sitten murha, josta syytetään 18-vuotiasta kilttiä lukiolaistyttöä. Mitä oikeasti tapahtui? Kuinka sekaisin nuoret voivat olla, Ruotsissakin.

On ollut niin kummallista, kun me emme ole päässeet piipahtamaan krannissa, elikkä naapurissa. Emme me torniolaiset ole tällaiseen tottuneet. Me olemme toimittaneet aina tietyt asiat Haaparannalla, kuka minkäkin asian. Minä haen sieltä kuivaa fariinisokeria. Se on aivan mahtavaa, kaikki kotileipurit varmasti unelmoivat siitä. Se ei kuivetu eikä kovetu. Ajatelkaapa, sellaistakin löytyy Ruotsista!

~Satu K.~