Abbas Khider: Kirje munakoisotasavaltaan. LURRA Ediotions 
2015
On lokakuu 1999. Irakissa pitää valtaa Saddam Hussein, Libyassa Gaddafi, Egyptissä Mubarak, Syyriassa Hafiz-al-Assad ja Jordaniassa kuningas Abdullah II bin Hussein. Persianlahden sodan seurauksena Irakille määrätty kauppasaarto on vienyt Irakin kansaa kurjuuteen. Vain munakoisoja kasvaa maassa yli oman tarpeen, joten irakilaiset antavat maalleen lisänimen Munakoisotasavalta.
Salim elää maanpaossa rakennustyöläisenä Libyassa. Irakissa hänet oli vangittu, koska hänen hallustaan oli löytynyt kiellettyä kirjallisuutta. Setänsä avulla hänen oli onnistunut paeta maasta. Kahteen vuoteen hän ei ole kuullut mitään perheestään eikä rakastamastaan Samiasta, jonka nimeä hän ei ollut kertonut kidutusten aikana. Nyt hän saa kuulla koko Arabimaailman kattavasta laittomasta kirjeiden kuljettajien verkostosta. Salim uskaltautuu lähettämään reittiä pitkin elonmerkin itsestään rakkaalle Samialleen. Maksu 200 dollaria on iso summa, mutta muutakaan ei voi kuin maksaa.
Kirjassa seurataan seitsemän henkilön kautta kirjeen kulkua kirjeen kirjoittajasta lähtien. Kirje kulkee Libyasta Egyptin kautta Jordaniaan ja Irakiin takstien ja kuorma-autojen kyydissä, käy kirjeiden tarkastajallakin, josta lähtee uusi reitti turvallisuuspoliisiin. Kirjeen kuljetus on sekä bisunestä että tuvallisuuspoliisin työkalu. Päätyykö kirje Samialle?
Jokaisen kirjeen kanssa tekemisissä olevalla on oma elämänsä, jonka muistelun tai kuvauksen kautta kuva kukin maan yhteiskunnasta tulee esille. Irakissa eriarvoisuus, naisten asema, suhteet shiioihn ja kurdeihin, Saddam Husseinin väkivaltakoneisto sisältäpäin. Kaikki ovat ”pohjimmiltaan mukavia ihmisiä#, niin kuin turvallisuuspoliisin kuulustelija, tehokkaasta kidutuksestaan tunnettu Murad-setä: ”pohjimmiltaan mukava ihminen, avulias, rakastaa perhettään ja tekee työnsä kunnollisesti.” Kaikki yrittävät myös sopeutua tilanteisiin ja elää mahdollisimman hyvää elämää, niin kuin Nori-poikansa menettänyt Nori-lapsenlapsen isoisä.
Naisten kahtalainen rooli käy selville myös toisessa kirjeessä ja juuri yhden naisen puuttuminen kirjeen kulkuun on oikeastaan yllättävä käännetarinassa.
Vaikka kirja kuvaakin mennyttä aikaa, viime vuosituhannen vaihdetta, ei uutisia seuraava lukija voi olla tietämättä, että asiat eivät ole näissä maissa muuttuneet ainakaan parempaan suuntaan.
” Me irakilaiset nauramme paljon, koska emme halua itkeä. Surua, murhetta ja masennuksen aihetta meillä on riittämiin. Tunttuu siltä, että ilo katosin keskuudestamme aikoja siten, se jätti Irakin, ja lähti maanpakoon. Me nauramme suruliselle kohtalollemme, koska osamme tuntuu niin irvokkaalta.”
Kirjava kirjasto 