Eipä mikään ihme, että Anu Juvonen laati esikoiskirjansa kuvaamaan tyttöjen kasvamista 80-luvun Kannelmäessä. Hän itse vietti lapsuutensa ja nuoruutensa tuossa samaisessa helsinkiläislähiössä, jolla näin ummikkona katseltuna on vähintäänkin kaksijakoinen maine. Juvosen kirjassa Lähiöoksennus (Minerva, 2013) alue näyttäytyy lapsiperheitä täyteen sullottuina kerrostaloina, joiden takametsiköitä miehittävät juoppohampit ja irstaat itsensäpaljastajat. Kuitenkin kirjaa arvostelevien kommenttien perusteella toiset, aihetta ehkä enemmän sisältä päin tarkastelevat, näyttävät löytävän Kannelmäestä vehreyttä, luonnon rauhaa ja turvallisuutta siinä määrin, että sitä pidetään myös ihanteellisena lapsiperheiden asuinpaikkana hyvine palveluineen.
Jokaisella asuinalueella on oma maineensa sekä hyviksi ja huonoiksi koetut puolensa, jotka muodostuvat usein ihmisten mielissä pienen pienistä seikoista. Juvosen kuvaamana Kannelmäki tuntuu saaneen osakseen lähestulkoon kaikki tuplavuoroissa raatavat sairaanhoitaja-yksinhuoltajaäidit, viinalla joka viikonloppu päänsä täyttävän ongelmanuorison ja muuten vain elämiinsä tyytymättömät epäonnistujat, jotka vain eivät osaa lähteä muualle etsimään jotain parempaa. Tapahtumat kerrotaan liioitellunkin raadollisesti ja inhorealistisesti, mikä on kuitenkin mielestäni kirjan paras anti, olipa niillä todellisuuspohjaa tai ei. Mitään surkuttelua teksti ei kuitenkaan ole, päinvastoin se on ääneennaurettavan hauska.
Niin tai näin, Juvosen esikoiskirja on mukaansatempaava lukukokemus, kirja jota ei aloitettuaan olisi malttanut laskea kädestään. Samaisella aikakaudella lapsuutensa eläneelle se oli myös virkistävä vertailupohja omaan lapsuuteen ja nuoruuteen. Siinä missä kannelmäkeläinen nuoriso kokoontui taloyhtiön roskiskatokselle miettimään mistä saisi rahaa viikonlopun viinaksiin, meillä maalaisilla samaa virkaa toimitti kylänraitin maitolaituri. Sama aika, samat murheet – näin se vaan menee. Paikasta viis.
Kirjava kirjasto 