Kauhua Islannista

Steinar Bragi: Sumu. Like 2016. 287 s.

Kaksi pariskunta on lähtenyt retkeilemään Islannin karun kauniiseen luontoon. Matkalaiset ajavat autolla autiolla Ylämaalla. Alkaa hämärtää, ja tunnelma autossa on unelias.  Pimeys tihentyy ja maisemasta erottuvat vain pimeässä loistavat tien reunapaalut, joita kuljettaja yrittää seurata. Pian pilvet laskeutuvat maahan saakka ja sumu peittää näkyvyyden.

Äkkiä kuljettaja huomaa ettei reunapaalut ovat hävinneet. He ovat kadottaneet tien. Tietä etsiessään he tuntuvat ajavan ympyrää.  Vaitonaisena seurue ajaa sumuun, joka on sivuilla harmaata, mutta valkenee keskellä, kuin tunneli, joka jatkuu aina vain syvemmälle.

Sumussa näkyy heikko, keltainen valo, jota kohti kuljettaja suuntaa. Äkkiä auto törmää rajusti johonkin. Mustalla hiekalla seisoo musta talo, jota päin he ovat ajaneet.

Talossa asuu vanha pariskunta, joka vastentahtoisesti tarjoaa seurueelle yöpaikan. Seinään törmännyt auto auto on käyttökelvoton, eivätkä puhelimet toimi.  Yöllä ulkona näkyy vilahdus ihmishahmosta, joka juoksee vinossa ja vaivalloisesti poispäin talosta.

Seurue yrittää päästä pois talon asukkailta lainaamallaan autolla ja myöhemmin kävellen, mutta pelastautuminen ei onnistu, vaan he joutuvat aina palaamaan takaisin yksinäiselle talolle.

Talosta alkaa paljastua karmeita salaisuuksia. Miksi pariskunta pitää maatilaa keskellä hietikkoa? Miksi talon alimman kerroksen ikkunat on muurattu kiinni? Miksi vanha mies kaivaa kuoppaa lyhtypylvään juurelle?

Jokainen neljästä tuntee vuorollaan jonkin selittämättömän pahan läsnäolon ja joutuu kohtaamaan myös oman mielensä pimeyden.

 Kuka tai mikä heitä uhkaa?  Pääsevätkö he pois ja onko turvaa missään?

En ole pitänyt itseäni kauhukirjallisuuden ystävänä, mutta tällä kertaa kannatti tarttua sellaiseen, mikä epäilyttää.  Steinar Bragin Sumu-romaanin psykologinen kauhu on kiehtovaa. Se lisääntyi ja tiivistyi loppua kohti. Ihan kaikkea en olisi halunnut lukea, mutta autiomaahan eksyneiden kohtalon ratkeaminen pakotti ahmimaan joka sanan.

Helmet-lukuhaaste 2018 lähestyy jo loppua. Steinar Bragin kirja täytti haasteestani monta uutta kohtaa.

• 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja (kääntäjä Tuomas Kauko on palkittu Mikael Agricola -palkinnolla v. 2017 islantilaisen Sjónin teoksen Valaan suusta suomennoksesta)
• 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
• 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
• 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
• 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Sanna Haakana, Rovaniemen kaupunginkirjasto

Mainokset

Esseitä? Kyllä kiitos

 

Suomessa on 2000-luvulla julkaistu ilahduttavan paljon uutta esseistiikkaa. Ilahduttavaa on ollut myös se, että aiheiltaan ja käsittelytavoiltaan 2000-luvun esseet ovat olleet monipuolisempia kuin edeltävän vuosisadan sisarensa. Perinteisesti suomalaisissa esseissä on käsitelty paljon mm. kirjallisuutta (ensimmäisen Finlandiankin voitti kirjallisuusesseiden kokoelma, Erno Paasilinnan Yksinäisyys ja uhma), nykyisin aiheiksi valikoituu melkein mitä hyvänsä.

Tästä saa kiittää erityisesti Savukeidas-kustantamoa, jonka esseejulkaisut Antti Nylénin esikoisteoksesta Vihan ja katkeruuden esseet (2007) lähtien ovat auttaneet avartamaan suomalaisten käsityksiä siitä, mitä essee voi olla ja mitä se voi käsitellä.

Esseistä puhuttaessa jumitutaan usein sanan määrittelyyn. Mainitaan sen etymologinen tausta (ranskan sanasta essai, tarkoittaa yrittämistä tai kokeilemista), puhutaan ehkä vähän Michel de Montaignesta (1533-1592, esseet popularisoinut ranskalainen filosofi) ja siirrytään väittelemään siitä, onko essee tietoa vai kaunoa.

No, ehkä riittää todeta, että esseetä on monin tavoin luonnehdittu “välitilan taiteeksi”, joksikin eri kirjallisuuslajien välissä olevaksi. Esimerkiksi tutkija ja tietokirjailija Olli Löytylle essee on “epäkesko hybridi”, jonka yksi määrittelisi kauno- ja toinen tietokirjallisuudeksi. “Molemmat ovat oikeassa ja väärässä”, Löytty toteaa Johanna Venhon toimittamassa Mitä essee tarkoittaa? -teoksessa (Savukeidas 2012). 

Esseen määrittelystä ja historiasta kiinnostuneille voi suositella HY:n yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori H.K. Riikosen teosta Mikä on essee? (SKS 1990). Tuoreempia ja ehkä vähemmän akateemisia näkökulmia kaipaavat lukevat Venhon teoksen. Tai sitten voi avata satunnaisesti valitun esseekirjan – esseisteillä kun on taipumusta määritellä asia itse.

Mitään tyhjentävää selvitystä esseelle ei kirjoista saa. Kuten Venho itse toteaa esipuheessaan: “Se, jonka lajia ei pystytä määrittelemään voi ottaa minkä tyylin ja asennon milloinkin haluaa.”

Siksi kannattaakin lukea runsaasti esseitä ja muodostaa oma käsitys siitä, mitä ne ovat.

Viisi essee-vinkkiä syksyyn:

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys (Savukeidas 2018, 185 s.) 
Älykkäitä, selkeäsanaisia ja viihdyttäviä esseitä populaarikulttuurista, kirjallisuudesta, taiteesta ja seksistä. Hosseini käsittelee aiheitaan huonouden näkökulmasta, ja päätyy usein johonkin hyvään.

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Neljä lyyristä esseetä (suom. Asko Sahlberg, Teos 2012, 169 s.)
Äänitaiteilijan ja kirjailijan yhteistyönä alun perin radiolle luotu Meri toimii kirjanakin. Intuitiivisesti etenevä, impressionistinen ja vaistonvarainen sukellus kieleen.

W.G. Sebald: Ilmasota ja kirjallisuus (suom. Oili Suominen, Tammi 2014, 155 s.)
Kulttikirjailijan esseissä tarkastellaan sitä, kuinka saksankielinen kaunokirjallisuus toisen maailmansodan jälkeen unohti täysin sodan ja saksalaisten kärsimykset. Informatiivista ja uskomatonta.

Jantso Jokelin: Gastonin leuka ja muita esseitä (Sammakko 2017, 261 s.)
Jokelinin “yrityksiä ajatella tietyllä tavalla hetken ajan”, aiheina mm. syöminen Raxissa, Grand Theft Auto V ja matka Suomen keskipisteeseen. Hauskaa ja ajatuksia herättävää.

Matti Mäkelä: Kaksi vaimoa ja muita kirjoituksia (WSOY 1995, 157 s.)
Provokatiivinen, mutta ilmaisullisesti tiukka aikansa kohukirja, jossa Mäkelä kuvaa mm. kahden puolison kanssa elämistä.

Esseistä kiinnostuneille voi suositella lämpimästi myös Tytti Rantasen ja Antti Arnkilin Esseekelaa-podcastia. Esseen ystäviksi itseään kutsuvat tekijät “perehtyvät tähän kirjalliseen vapaakenttään sekä keskenään että vaihtuvien esseistivieraiden kanssa”.

Jani Ekblom
Rovaniemen kaupunginkirjasto

Koukuttava vampyyritarina

Terhi Tarkiainen: Pure mua. Tammi 2018. 403 s.

Terhi Tarkiaisen esikoisromaani ilmestyi hiljattain kirjastoon ja herätti mielenkiinnon heti. Pitkästä aikaa luin romaanin vampyyreista.

Tässä romaanissa päähenkilönä on 30 vuotta täyttävä Anna, joka opiskelee yliopistossa historiaa, gradu on parhaillaan tekeillä, aiheena punakapina vuodelta 1918.

Anna saa vanhemmiltaan poikkeuksellisen syntymäpäivälahjan, vampyyrimiehen. Annan huvilalle tuodaan eteiseen häkissä kuljetettuna vampyyrimies, joka on komeampi, kuin Anna on olettanut vampyyrin olevan. Mukana on  käyttöopas ja tarvikkeita, kuten esimerkiksi häkin avain ja turvaranneke. Ainoa mitä Anna kuitenkin haluaa tietää on palautusosoite, ja sen miksi vanhemmat ovat hankkineet hänelle vampyyrin, eihän niitä pitänyt olla edes olemassa.

Kennel Alucardin, josta vampyyrimies Vlad on hankittu, yhteystietoja tuntuu olevan vaikea saada. Veripullot jääkaapissa ja aktiiviranneketta muistuttava laite Annan ranteessa pitävät kuitenkin huolta siitä, että Annan ei tarvitse pelätä Vladin mahdollista hyökkäysta. Turvaranneke takaa sen, että punaisen napin painallus iskee piikin vampyyriin. Vielä kokemattomana Anna käyttää laitetta vahingossa ja tahtomattaan satuttaa Vladia.

Anna tapaa myös toisen vampyyrin Kalman, joka tuntee Vladin jo pitkältä ajalta. Itse en oikein alussa pitänyt Kalmasta, joka on kylmältä vaikuttaa hahmo, eikä lainkaan arvosta Annaa samalla tavalla kuin Vlad:  meinaa iskeä hampaansa naisen kaulaan hetimiten. Kalman kovan olemuksen takana tulee olemaan kuitenkin herkempikin puoli, ja hänellä on merkittävä yhteys Vladiin.

Anna haluaisi pitää kaiken salassa, mikä tosin hankaloituu, kun Annan ystävät päättävät järjestää hänelle yllätyssyntymäpäivät hänen omassa kodissaan.  Näyttää siltä, että Anna alkaa kiintyä Vladiin, koska kukaan muu ei saisi mieheen edes koskea. Gradun valmistuminen saa huomattavaa viivettä, kun Anna on seikkailukierteessä vampyyrien kanssa. Tarkiainen kuvailee vampyyrit tyylikkäiksi, heillä on hienot vaatteet ja ovat komeita.

Romaani on omaan makuun todella koukuttava, aina pitää lukea vielä yksi luku ja sitten olenkin jo lukenut puoliväliin. Heti alusta herää kova kiinnostus juonesta: miten Annalla sujuu vampyyrin kanssa saman katon alla? Menevätkö nämä lopulta yhteen, vai mitä oikein tapahtuu? Miten Annan ystävät suhtautuvat? Tämä tuli luettua jo ihan muutamassa päivässä, kun piti saada heti tietää, minkä käänteen Annan ja vampyyrien elämä viimein saa.

Sanna Kaulanen Kolarin kirjasto