Esseitä? Kyllä kiitos

 

Suomessa on 2000-luvulla julkaistu ilahduttavan paljon uutta esseistiikkaa. Ilahduttavaa on ollut myös se, että aiheiltaan ja käsittelytavoiltaan 2000-luvun esseet ovat olleet monipuolisempia kuin edeltävän vuosisadan sisarensa. Perinteisesti suomalaisissa esseissä on käsitelty paljon mm. kirjallisuutta (ensimmäisen Finlandiankin voitti kirjallisuusesseiden kokoelma, Erno Paasilinnan Yksinäisyys ja uhma), nykyisin aiheiksi valikoituu melkein mitä hyvänsä.

Tästä saa kiittää erityisesti Savukeidas-kustantamoa, jonka esseejulkaisut Antti Nylénin esikoisteoksesta Vihan ja katkeruuden esseet (2007) lähtien ovat auttaneet avartamaan suomalaisten käsityksiä siitä, mitä essee voi olla ja mitä se voi käsitellä.

Esseistä puhuttaessa jumitutaan usein sanan määrittelyyn. Mainitaan sen etymologinen tausta (ranskan sanasta essai, tarkoittaa yrittämistä tai kokeilemista), puhutaan ehkä vähän Michel de Montaignesta (1533-1592, esseet popularisoinut ranskalainen filosofi) ja siirrytään väittelemään siitä, onko essee tietoa vai kaunoa.

No, ehkä riittää todeta, että esseetä on monin tavoin luonnehdittu “välitilan taiteeksi”, joksikin eri kirjallisuuslajien välissä olevaksi. Esimerkiksi tutkija ja tietokirjailija Olli Löytylle essee on “epäkesko hybridi”, jonka yksi määrittelisi kauno- ja toinen tietokirjallisuudeksi. “Molemmat ovat oikeassa ja väärässä”, Löytty toteaa Johanna Venhon toimittamassa Mitä essee tarkoittaa? -teoksessa (Savukeidas 2012). 

Esseen määrittelystä ja historiasta kiinnostuneille voi suositella HY:n yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori H.K. Riikosen teosta Mikä on essee? (SKS 1990). Tuoreempia ja ehkä vähemmän akateemisia näkökulmia kaipaavat lukevat Venhon teoksen. Tai sitten voi avata satunnaisesti valitun esseekirjan – esseisteillä kun on taipumusta määritellä asia itse.

Mitään tyhjentävää selvitystä esseelle ei kirjoista saa. Kuten Venho itse toteaa esipuheessaan: “Se, jonka lajia ei pystytä määrittelemään voi ottaa minkä tyylin ja asennon milloinkin haluaa.”

Siksi kannattaakin lukea runsaasti esseitä ja muodostaa oma käsitys siitä, mitä ne ovat.

Viisi essee-vinkkiä syksyyn:

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys (Savukeidas 2018, 185 s.) 
Älykkäitä, selkeäsanaisia ja viihdyttäviä esseitä populaarikulttuurista, kirjallisuudesta, taiteesta ja seksistä. Hosseini käsittelee aiheitaan huonouden näkökulmasta, ja päätyy usein johonkin hyvään.

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Neljä lyyristä esseetä (suom. Asko Sahlberg, Teos 2012, 169 s.)
Äänitaiteilijan ja kirjailijan yhteistyönä alun perin radiolle luotu Meri toimii kirjanakin. Intuitiivisesti etenevä, impressionistinen ja vaistonvarainen sukellus kieleen.

W.G. Sebald: Ilmasota ja kirjallisuus (suom. Oili Suominen, Tammi 2014, 155 s.)
Kulttikirjailijan esseissä tarkastellaan sitä, kuinka saksankielinen kaunokirjallisuus toisen maailmansodan jälkeen unohti täysin sodan ja saksalaisten kärsimykset. Informatiivista ja uskomatonta.

Jantso Jokelin: Gastonin leuka ja muita esseitä (Sammakko 2017, 261 s.)
Jokelinin “yrityksiä ajatella tietyllä tavalla hetken ajan”, aiheina mm. syöminen Raxissa, Grand Theft Auto V ja matka Suomen keskipisteeseen. Hauskaa ja ajatuksia herättävää.

Matti Mäkelä: Kaksi vaimoa ja muita kirjoituksia (WSOY 1995, 157 s.)
Provokatiivinen, mutta ilmaisullisesti tiukka aikansa kohukirja, jossa Mäkelä kuvaa mm. kahden puolison kanssa elämistä.

Esseistä kiinnostuneille voi suositella lämpimästi myös Tytti Rantasen ja Antti Arnkilin Esseekelaa-podcastia. Esseen ystäviksi itseään kutsuvat tekijät “perehtyvät tähän kirjalliseen vapaakenttään sekä keskenään että vaihtuvien esseistivieraiden kanssa”.

Jani Ekblom
Rovaniemen kaupunginkirjasto

Mainokset

Koukuttava vampyyritarina

Terhi Tarkiainen: Pure mua. Tammi 2018. 403 s.

Terhi Tarkiaisen esikoisromaani ilmestyi hiljattain kirjastoon ja herätti mielenkiinnon heti. Pitkästä aikaa luin romaanin vampyyreista.

Tässä romaanissa päähenkilönä on 30 vuotta täyttävä Anna, joka opiskelee yliopistossa historiaa, gradu on parhaillaan tekeillä, aiheena punakapina vuodelta 1918.

Anna saa vanhemmiltaan poikkeuksellisen syntymäpäivälahjan, vampyyrimiehen. Annan huvilalle tuodaan eteiseen häkissä kuljetettuna vampyyrimies, joka on komeampi, kuin Anna on olettanut vampyyrin olevan. Mukana on  käyttöopas ja tarvikkeita, kuten esimerkiksi häkin avain ja turvaranneke. Ainoa mitä Anna kuitenkin haluaa tietää on palautusosoite, ja sen miksi vanhemmat ovat hankkineet hänelle vampyyrin, eihän niitä pitänyt olla edes olemassa.

Kennel Alucardin, josta vampyyrimies Vlad on hankittu, yhteystietoja tuntuu olevan vaikea saada. Veripullot jääkaapissa ja aktiiviranneketta muistuttava laite Annan ranteessa pitävät kuitenkin huolta siitä, että Annan ei tarvitse pelätä Vladin mahdollista hyökkäysta. Turvaranneke takaa sen, että punaisen napin painallus iskee piikin vampyyriin. Vielä kokemattomana Anna käyttää laitetta vahingossa ja tahtomattaan satuttaa Vladia.

Anna tapaa myös toisen vampyyrin Kalman, joka tuntee Vladin jo pitkältä ajalta. Itse en oikein alussa pitänyt Kalmasta, joka on kylmältä vaikuttaa hahmo, eikä lainkaan arvosta Annaa samalla tavalla kuin Vlad:  meinaa iskeä hampaansa naisen kaulaan hetimiten. Kalman kovan olemuksen takana tulee olemaan kuitenkin herkempikin puoli, ja hänellä on merkittävä yhteys Vladiin.

Anna haluaisi pitää kaiken salassa, mikä tosin hankaloituu, kun Annan ystävät päättävät järjestää hänelle yllätyssyntymäpäivät hänen omassa kodissaan.  Näyttää siltä, että Anna alkaa kiintyä Vladiin, koska kukaan muu ei saisi mieheen edes koskea. Gradun valmistuminen saa huomattavaa viivettä, kun Anna on seikkailukierteessä vampyyrien kanssa. Tarkiainen kuvailee vampyyrit tyylikkäiksi, heillä on hienot vaatteet ja ovat komeita.

Romaani on omaan makuun todella koukuttava, aina pitää lukea vielä yksi luku ja sitten olenkin jo lukenut puoliväliin. Heti alusta herää kova kiinnostus juonesta: miten Annalla sujuu vampyyrin kanssa saman katon alla? Menevätkö nämä lopulta yhteen, vai mitä oikein tapahtuu? Miten Annan ystävät suhtautuvat? Tämä tuli luettua jo ihan muutamassa päivässä, kun piti saada heti tietää, minkä käänteen Annan ja vampyyrien elämä viimein saa.

Sanna Kaulanen Kolarin kirjasto

Jennan tarina

Sain kaksi vuotta sitten soiton Rovaniemen kaupungilta, jossa minulle tarjottiin töitä pääkirjastolta. Sanoin, etten ikinä lähde kirjastoon töihin. Toinen puhelu tuli muutaman viikon kuluttua ja sama kysymys toistui. Silloin olin ehtinyt kypsytellä ideaa, jospa oikeasti lähtisin kokeilemaan. Olen matkan varrella oppinut paljon, myös sen, että ikinä ei kannata sanoa “ei ikinä”. Olin Rovaniemen pääkirjastolla töissä reilun vuoden. Tähän aikaan mahtui pidempiä ja lyhyempiä työpätkiä. Työkaverit kyseli välillä, että hakisinko tälle alalle opiskelemaan ja taas olin epäileväinen ja sanoin etten enää lähde koulunpenkille.

Aloittaessa työt minulle tuli yllätyksenä, miten paljon eri töitä kirjastossa työskentelevälle kuuluu. Rovaniemen pääkirjasto on iso kirjasto, jossa on jokaiselle oma vastuualue. Pienemmissä kirjastoissa henkilökunnalla ei ole niin tarkkoja rajoja mitä he tekevät ja mikä alue kenellekin kuuluu.

 

Syyskuussa 2017 työsuhde alkoi loppua kirjastolla ja sain idean, josko sittenkin lähtisin opiskelemaan. Saman tien aloin selvitellä asioita. Olisin halunnut Ouluun, mutta alan koulutus ei enää jatkunut siellä. Haapaveden Opisto tuli sitten vastaan ja laitoin opettajalle viestiä, jolloin alkoi toiminta. Irtisanoin asunnon Rovaniemeltä ja aloin etsiä Haapavedeltä asuntoa. Asuntolaan en voinut mennä, koska mukanani muutti pieni koira. Sain asiat hoidettua niin hyvin, että muuttokuorma starttasi kohti Haapavettä lokakuussa, siitä muutama päivä ja olin jo koulunpenkillä. Aloitin opinnot myöhemmin kuin muut, mutta pääsin todella hyvin porukkaan mukaan. Aikaisempi työkokemus helpotti opiskeluja, mutta olen kyllä oppinut uuttakin. Kaikki tapahtui lyhyessä ajassa, muutto uuteen asuntoon, jota en ollut edes nähnyt kuin kuvista. Myös paikkakunta oli outo, koska en ollut ennen käynyt Haapavedellä, enkä tuntenut sieltä ketään.

Todellinen hyppy tuntemattomaan, mutta kannattava sellainen!

Muutin toukokuussa takaisin Rovaniemelle, kun sain kesätöitä pääkirjastolta ja siinä ohella suoritin pari työssäoppimista. Kun viimeinenkin työssäoppiminen oli tehty sain tilaisuuden jäädä loppuvuodeksi töihin pääkirjastolle. Otin työn enemmän kuin mielelläni vastaan ja onneksi opiskelutkin sai sovittua niin, ettei ne katkenneet.

Työssäoppimiseni on pitänyt sisällään melkein kaikkea mitä kirjastossa tehdään. Olen saanut olla asiakaspalvelussa, hyllyttänyt, tutustunut Lappi-osastoon, ollut kaukopalvelussa ja myös lasten -ja nuortenosastolla muutaman päivän, pystytin kaksi kirjanäyttelyä, pyörähdin Ounasrinteen kirjastossakin ja pääsin kirjasto-auton kyytiin. Eikä tässä ole edes kaikki.

Vaikka alku oli hankala, enkä meinannut millään lähteä kokeilemaan tätä alaa, enkä edes opiskelemaan, en kuitenkaan kadu päivääkään kirjastossa työskentelyä. Sopivan vaativaa, ihania asiakkaita, yksikään päivä ei ole samanlainen ja koko ajan oppii uutta. Jatkan tästä iloisin mielin kohti tulevaa ja odotan innolla ensi vuotta, kun saan paperit käteen ja valmistun.

Jenna Salmi, kirjastoalan harjoittelija