Lukuhetkiä ikäihmisten kanssa


Kirjastovirkailija Mirja Tuhkala on kulkenut lukemassa vanhainkoti Hopeaharjun päivätoiminnassa joka toinen viikko jo muutaman vuoden ajan. Päivätoiminta on avointa kaikille sallalaisille ikäihmisille. Lukuhetket sovitaan päivätoiminnan ohjaajan ja johtavan sairaanhoitajan kanssa.

Lukuhetkien osallistujat ja kotihoidon työntekijät ovat toivoneet kirjojen olevan kerronnaltaan selkeää ja kuvitettuja. Luettavaksi on valikoitunut muun muassa lyhyitä novelleja, arvoituksia ja luontoaiheisia tarinoita. Esimerkiksi hän nostaa Elina Kauton kirjoittamat ja Terho Peltoniemen kuvittamat Hörölä-kirjat. Lukuhetkiin ei tarvitse pakata suurta kirjaröykkiötä, yksi kirja riittää mainiosti.

Olennaisena osana lukuhetkiin kuuluu myös keskustelu. Mirjan mukaan kirjojen pohjalta viriääkin rattoisia ja mukaansatempaavia keskusteluja. Lukiessa Mirja kannustaa osallistujia muistelemaan kyselemällä ja kuvia esittelemällä. Viime kerralla keskustelua syntyi luonnosta ja metsistä. Lukuhetkissä puhutaan myös ajankohtaisista, osallistujien elämään vaikuttavista, asioista. Välillä taas tarkkaan selvitellään, että kenenkäs tyttäriä sitä ollaan ja miltä kylältä.

Lukuhetket on koettu antoisina ja virkistävinä. Osallistujien määrä on vaihdellut kymmenen molemmin puolin. Tänä keväänä lukuhetkiä aletaan järjestää myös Kinttalakodissa, joka on tehostetun palveluasumisen yksikkö. Toive lukuhetkien aloittamisesta tuli ohjaajilta. Mirja kokee, että tällaiselle toiminnalle on tarvetta.

Tekstin laatineet Mirja Tuhkala ja Salla Pulkkanen

Mainokset

Hys…


Hiljaisuus kirjastossa

Päivällä mahtuu

Ilmastoinnin humina. Rykäisy. Kynä kilahtaa lattialle. Niistämistä. Jotain sanotaan, naurahdus. Vaimeat askeleet hyllyjen takaa. Tuolia siirretään. Kirjakaruselli vinkaisee. Toppavaatteiden kahinaa. Automaatin piippaus. Ovi käy, kylmän ilman kuulee virtaavan sisään asiakkaiden kannoilla.

Pienen kaupungin kirjasto on hiljainen työpaikka. Hiljaisuuden huomaa äänistä joita päivän aikana kuulee. Äänet ovat teräviä, kirkkaita, ne eivät peity muuhun meteliin, ne saavat huoletta vaeltaa salin päästä päähän etsien kuulijaa. Välillä iloinen puheensorina täyttää salin, mutta se vain korostaa entisestään kohta laskeutuvaa hiljaisuutta. Vierailevien ekaluokkalaisten jälkeen kuulee veren kohisevan korvissa. Tapahtumien aikaan kirjasto täyttyy musiikista, naurusta, runoista ja laulusta, mutta ihmisten lähdettyä sali on jälleen tyyni ja aloillaan. Kirjasto on oma todellisuutensa, johon ulkomaailman äänet tunkeutuvat harvakseltaan. Toisinaan hätkähtää, kun ulkoa kuuluu koiran haukuntaa, rekka peruuttaa pihaan tai Lapin lennosto valvoo taivaalla. Emme olekaan täällä yksin.

Myös kirjoilla on omat äänensä. Hyllyissä itsekseen liikahtelevat kirjat etsivät parempaa asentoa, kääntävät kylkeä, tuhisevat unissaan, odottavat ihmistä, joka veisi ne mukanaan luettaviksi. Kotiin palaavat kirjat kolahtavat palautuskärryyn, sitten hyllyyn, joskus lattiaan kömpelön kirjastonhoitajan pidellessä huolimattomasti hoidokkejaan. Lehtisalissa käännetään sivua. Paksun matrikkelin kansi läimähtää kiinni. Aamulla hyllyttäessä, ennen asiakkaiden ja muun talon väen saapumista, kuulee kirjojen hengittävän hiljaa. Alkaa itsekin astua varovaisemmin, välttää kovaäänistä puhetta ja äkäisiä liikkeitä. Luonnostaan kovaääniselle työntekijälle tämä asettaa haasteita: innostuessaan ei autakaan puhua huutamista lähentelevällä volyymilla. Ja kirjastossa innostuu helposti, lähes sedatiivisesta tunnelmasta huolimatta.

Asiakkaat vaistoavat tämän kaiken jo ovella. Vaikka kirjastoissa ei enää hyssytellä entiseen malliin, madaltuu ihmisten ääni kuin itsestään sisään astuessa. Moni näyttää nauttivat hiljaisuuden tuomasta rauhoittavasta tunteesta ja pysähtyneestä tilasta. Puhelimen soidessa asiakas on ärtynyt, kuka rohkenee häiritä häntä juuri täällä, kaikista paikoista? Tavattua ystävää tervehditään, mutta pitempää kuulumisten vaihtoa jatketaan sivummalla. Äidit ja isät hyssyttelevät lapsiaan, turhaan. Pienet arjen anarkistit kun tietävät, toisin kuin vanhempansa, että kyllä ääntä maailmaan mahtuu, miksei siis kirjastoonkin. Päiväkodin ja koulun kakofonian jälkeen kirjasto on kuitenkin myös lapsille rauhoittava paikka. Yksi toisensa jälkeen vilkkaatkin lapset löytävät jotain kiinnostavaa luettavaa tai katseltavaa, ja ääni sammuu mielen alkaessa työskennellä.

Kesällä kaikki muuttuu, mutta vain hetkeksi. Ovia ja ikkunoita pidetään auki, lintujen laulu ja autojen murina peittää tutut terävät äänet. Ulkomaailma rynnii sisään, saaden kirjastoihmisen korvat soimaan stereona. Läheiseltä rannalta kuuluu veden liplatus, lapset kiljuvat kylmää vettä. Nuorisotiloilta lähtevä teini polkee mopoa. Kaupungin kesätyöläinen leikkaa nurmikkoa. Tuuli humisee ja ohipyöräilevä pariskunta huutelee vieraalla kielellä toisilleen. Mutta kesä on Lapissa lyhyt, syyspimeiden tullessa hiljaisuus laskeutuu kuin tuttu ja turvallinen peitto kirjaston ylle. Otetaan taskulamput esille, luetaan vielä hetki salaa vällyn alla.

kirjoittanut Mikko A. Kemijärveltä

Tornion Joulupolku


Tornion Joulupolku on erityisesti lapsille ja lapsiperheille suunnattu. Se on ilmainen ja täysin vapaaehtoistyövoimin toimiva. Joulupolun idean toi Tornioon pitkäaikainen kirjastotoimenjohtaja Sanni Pajari-Sariola vuonna 2003. Alueella vierailee 1000-1500 kävijää.

Mukana on mm. eri järjestöt ja yhdistykset, Tornion seurakunta, oppilaitokset ja koulut, kaupungin eri osastot sekä suuri joukko muita vapaaehtoisia. Paikalliset leipomot ja kauppiaat lahjoittavat kaiken tarjottavan. Lapsille on ohjelmassa nukketeatteria, kasvomaalausta, leikkejä, taidetta ja askartelupaja, seikkailurata, jouluisia musiikkiesityksiä, perinteistä joulunsanomaa unohtamatta (Luciat sekä Tiernapojat).

Einari-tontun vakoilupiste on lasten ykkössuosikki. Alueella on mehua ja pipareita sekä ilmaista joulupuuroa. Itse Joulupukki jakaa karamellejä. Pihalla on kuusia ja Rauhan kynttiläpuisto, joihin lapset voivat tuoda kynttilöitä omia koristeitaan. Tontut opastavat alueella!

Tornio Joulupolku järjestettiin viime vuonna 15. kerran.