Onko sinunkin kotonasi lasiaarteita 1900-luvun puolivälistä?


 

suomalaisen_taidelasin_kultakausiSuomalaisen taidelasin kultakausi

Kaisa Koivisto ja Uta Laurén

Tammi 2013

Kiinnostus Suomalaiseen designiin on lisääntynyt viime vuosina suuresti, ja varsinkin 1950-luvun esineet ovat löytäneet vankan ihailijakunnan. Monet 1950-luvun designaarteet ovat tuttuja monille. Aikakaudelle leimallista oli taidelasin ja arkilasin suunnittelun rinnakkaisuus. Samat suunnittelijat, kuten esimerkiksi Kaj Franck, Tapio Wirkkala ja Nanny Still, tekivät sekä huikeita uniikkitöitä että peruslasia, jota kulkeutui jälleenrakennuskaudella moneen kotiin. Kirjan avulla voikin tunnistaa myös esineitä, jotka ovat tuttuja mummolasta.

Kirja jakautuu viiteen lukuun, joissa käsitellään suomalaisen lasiteollisuuden syntyä, sen esikuvia, kansainvälistä läpimurtoa, käyttölasia sekä aikaa kultakauden jälkeen. Kirjassa on erittäin hyvä kuvitus ja taitto, joten sitä on miellyttää myös selailla tarkan lukemisen lisäksi. Kirjoittajat ovat suomalaisen lasitutkimuksen ammattilaisia ja tekstistä näkeekin heti, miten suurta intoa he aiheeseensa tuntuvat.

Kirja on erinomainen esitys kaikille suomalaisen designin ystäville ja etenkin toivottu lahja sen harrastajille. Kirja vain lainaan ja mummolan aarteita tutkimaan!

Saatavuus: 13 kappaletta Lapin kirjastossa

Muuta luettavaa suomalaisesta lasista mm.:

Kalha, Harri: Muodon vuoksi – Lasin ja keramiikan klassikoita (2013)

Timonen, Pirkko: Kattausten kulta-aika – 1950-luvun design astiat (2013)

Jantunen, Päivi:  Kaj & Frank – Esineitä ja lähikuvia (2011)

Humppila – Lasitehdas tien varrella (2002)

Koivisto, Kaisa: Keräilijän aarteet – Suomalaisia lasimaljakoita (2011)

Koivisto, Kaisa: Kolme tarinaa lasista – Suomalainen lasimuotoilu 1946 – 1957 (2001)

Wirkkala, Tapio: Tapio Wirkkala – Lasin ja hopean runoilija (2013)

Christianen karu nuoruus nyt uutena painoksena


Huumeasema ZooChristiane F:n (Vera Christiane Felscherinow, synt. 1962) tarina on tuttu monelle 70-luvulla nuoruuttaan viettäneelle. Se on järkyttävä omaelämäkerta huumeriippuvaisen Christianen nuoruusvuosista ja karu kuvaus siitä miten huumeet levisivät räjähdysmäisesti suurkaupunkien nuorison keskuuteen saaden aikaan valtavia ja peruuttamattomia tuhoja, jotka ymmärrettiin vasta jälkeenpäin.

Keski-Euroopan suurkaupunkeihin valmistui 70-luvulla lukuisia betonilähiöitä maalta kaupunkiin muuttavia perheitä varten. Yksi tällaisista oli Länsi-Berliinin 45 000 asukkaalle nopeasti rakennettu Gropiusstadt, jonne Christianenkin perhe muutti paremman elämän toivossa. Christianen vanhemmilla oli unelma menestyvästä yrityksestä ja kaupunkilaiselämästä, joka tarjoaisi lapsillekin enemmän kuin mitä he olivat itse saaneet. Totuus ankeassa ja harmaassa betonilähiössä paljastui kuitenkin pian toiseksi ja elämä työttömyyden, alkoholismin ja erilaisten sosiaalisten ongelmien keskittymässä alkoi vaatia veronsa. Christianen isän paheneva alkoholismi ja väkivaltaisuus, vanhempien avioero sekä nuoremman siskon muuttaminen isän hoteisiin yhdistettynä asuinympäristöön, jossa lähestulkoon kaikki oli lapsilta kiellettyä, olivat omiaan ajamaan Christianen huumeiden pariin. Ainoa paikka missä tuon ajan lähiölapset saattoivat vapaasti oleskella, oli nuorisotilan disko, jossa niin nuoriso kuin ohjaajatkin polttivat hasista ja sekakäyttivät lääkkeitä ja alkoholia.

Christiane kokeili hasista ensimmäisen kerran 12-vuotiaana ja jo 14-vuotiaana hän oli heroiiniriippuvainen prostituoitu, joka sinnitteli aamupäivät koulussa ja tienasi iltapäivisin rahaa seuraavan päivän huumeisiin Zoon metroasemalla. Christianen äiti oli lähes kaksi vuotta täysin tietämätön tyttärensä ongelmista ja kun hän sai viimein tietää totuuden, alkoi toivoton ja turhauttava taistelu viranomaisten voimattomuuden ja lukemattomien hoito- ja vieroitusjaksojen keskellä. Jotenkin Christiane selvisi kuitenkin hengissä ja sai suoritettua koulunkin loppuun, mutta joutui nuoruusvuosinaan todistamaan usean lähipiirinsä nuoren kuoleman heroiinin yliannostukseen tai joutumisen vankilaan.

Kaksi Stern –lehden toimittajaa, Kai Hermann ja Horst Rieck, tapasivat 16-vuotiaan Christianen erään huumeoikeudenkäynnin yhteydessä ja halusivat tuoda julkisuuteen Berliinissä valtavana vellovan nuorten huumeongelman. He halusivat myös herättää yhteiskunnallista keskustelua ja saada viranomaiset tekemään jotain ennen kuin olisi liian myöhäistä. Niinpä he haastattelivat Christianea, joka kertoikin elämästään ja huumeiden käytöstään varsin seikkaperäisesti ja lopputuloksena syntynyt kirja Wir Kinder vom Bahnhof Zoo (suom. Huumeasema Zoo) julkaistiin Saksassa 1979. Kirjaa seurasi elokuva, joka sai ensi-iltansa 1981. Suomeksi kirja julkaistiin ensimmäisen kerran 1981 ja nyt siitä on saatavana uusi painos Sammakon kustantamana.

Ilmestyessään (ja vielä vuosia sen jälkeenkin) kirja ja elokuva herättivät valtavaa huomiota ja vaikka molempien oli tarkoitus tuoda esille huumeidenkäytön nurjaa puolta, saivat ne aikaan myös peljottavan paljon niissä esitellyn elämäntyylin ihannointia. Laajemmin ajateltuna Christianen tarina oli suoraa kritiikkiä tuon ajan saksalaiseen lapsi- ja nuorisopolitiikkaan – niin avoimesti siinä tuodaan esille esimerkiksi se miten vähän betonilähiöiden lapsilla oli mahdollisuuksia normaaliin lasten elämään. Asuintalojen pihoilla piti olla hiljaa, nurmikoilla ei saanut kävellä, puihin ei saanut koskea, rappukäytävissä ei saanut oleskella ja niin edelleen. Ja kaikkea tätä vahtimassa olivat talonmiehet, jotka pystyttivät uusia kieltotauluja sitä mukaa kun lapset keksivät tehdä jotain sellaista mikä ei vielä ollut kiellettyä. Lapset haluttiin pois häiritsemästä ja siksipä heidät ahdettiin betonilähiöiden keskelle rakennettuihin bunkkereihin, joissa ei ollut mitään muuta tekemistä kuin polttaa pilveä.

Kirja on inhorealismin juhlaa kaikessa ankeudessaan. Tapahtumapaikkoina toimivat aluksi betonilähiön ankeat pihat ja välinpitämättömiä opettajia täynnä oleva lähikoulu. Tarinan edetessä tapahtumat siirtyvät pian pimeille kujille, hienhajuisiin nuorisodiskoihin, epäilyttäville metroasemille ja haiseviin vessoihin. Kirjan luettuaan tekee mieli ravistella jokaista sen ajan päättäjää, virkamiestä, talonmiestä, nuoriso-ohjaajaa, vanhempaa ja oikeastaan jokaista aikuista, joka saattoi vain levitellä käsiään voimatta tehdä huumeongelmalle mitään. Kirja on myös masentava ja erityisen raskas luettava ja sen vuoksi menettää takuuvarmasti yöunensa. Karmean tarinan lukemista ei haluaisi jatkaa enempää mutta kirjaa ei yksinkertaisesti malta laskea kädestä ennen viimeistä sivua.

Kirjan tiedot ja saatavuus Lappi.verkkokirjastossa

Elokuvan tiedot ja saatavuus Lappi.verkkokirjastossa

Yörunoja


Tähtienlaskijan runotTuulia, Aho: Tähtienlaskijan runoja

Teoksen sisältö on jaettu kolmeen osaan: Kehtolauluja rohkeille, Huuhkajan herätyskello ja Hauet harjaa hampaitansa. Iltasatujen tilalla voisikin vaihteeksi lukea lapselle näitä ihastuttavia runoja yön valtakunnasta, samalla hänet voi tutustuttaa runojen maailmaan. Humoristiset runot ovat saaneet aineksia yön hämäryydestä, Tähtienlaskijalta, Varjoilta, Hiljaisuuden haltijalta, Herttaiselta hirviöltä ja Kavalalta taikuriltakin. Voisi ehkä ajatella että yöaiheiset runot ovat pelottavia, mutta ei, nämä ovat paremminkin pelkoja pienentäviä, uskoisin lasten kuuntelevan näitä korvat höröllään.  Teoksen ilmeikäs ja rauhallinen kuvitus on syntynyt Aino-Maija Metsolan kädestä  –  Metsolahan tunnetaan myös Marimekon suunnittelijana.

Tämän luettuasi haluat ehkä tutustua myös näihin runokirjoihin Sandelin Annika: Baudeliero ja Mette-rotta, sekä Itkonen, Jukka: Astronautin rusinapulla

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.